— Ette, hän ei tahdo sitä, vastasi täti. Hän on luvattu toiselle morsiameksi, ja hänen täytyy sentähden koettaa unhottaa. Hän tahtoo lähteä näkemättä teitä, sillä jos hän tapaisi teidät, tulisi ero vaan sitä vaikeammaksi ja hänen kohtalonsa kantaminen nöyryydellä yhä raskaammaksi. Mutta hän lähettää minun kauttani teille sydämmellisimmän tervehdyksensä Herrassa, ja hän pyysi minun sanomaan, että hän aina on kätkevä kuvanne sydämmessään rakkaana ja uskollisena ystävänä.
Hän ojensi hänelle kätensä. Ylioppilas tarttui siihen molemmin käsin.
— Sanokaa, etten koskaan ole unhottava häntä, nyyhkytti hän, ja suuteli jäähyvåisiksi kuihtunutta, taloustoimista ja enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden työstä karkeaksi tullutta kättä, jonka kumminkin vanhan sydämmen runsasmääräinen hyvyys teki pehmeäksi ja lämpimäksi.
— Jumala olkoon teidän kanssanne, rakas herra Andreas! sanoi eukko ystävällisesti. Hän vahvistakoon teitä, kunnes tämä koetuksen hetki on ohitse.
Sitten saattoi hän hänet ylimmäiselle portaalle ja kiiruhti sen jälkeen
Heblan luo.
Hän tapasi tämän semmoisena kuin oli hänet jättänyt, kalpeana ja surumielisenä, mutta tyynenä. Kuolemanväsyneellä, värisevällä hymyllä kuunteli hän tätinsä kertomusta. Kun Gudelina oli lopettanut, sanoi hän:
— On kai parasta, että rupeamme valmistaumaan matkalle, niin että voimme lähteä tulevalla viikolla.
Gudelina heitti häneen salaisen silmäyksen.
— Aivan kuin äitinsä, ajatteli hän. Jumala auttakoon, että tämä myös päättyisi yhtä onnellisesti.
Myöhemmin päivällä tuli Anna Svenonia tapaamaan Heblaa. Hän oli isältään saanut kuulla piispan viralta pois-panemisesta ja paikalla noussut sekä ottanut hattunsa ja kaapunsa.