— Mihin menet? kysyi isä.
— Heblan luo, vastasi Anna, huolimatta niistä säikähtyneistä viittauksista, joita äiti teki hänelle.
— Jos sinä astut piispan kynnyksen yli, niin on minun kiroukseni kohtaava sinua, sinä kelvoton lapsi! huusi isä.
Anna ei vastannut, vaan kiiruhti pois.
Kun Anna tuli Heblan kammariin, juoksi tämä itkein hänen syliinsä. Anna koetti lohduttaa häntä, mutta Hebla pudisti vaan päätään.
— Sinä et tiedä kaikkia, kuiskasi hän, ja kertoi nyt uskolliselle ystävälleen eilispäivän riemuisan onnen ja aamun synkän epätoivon.
Anna ei sanonut mitään, mutta sulki hänet kovasti rintaansa vasten.
— Sinä et tiedä, kuinka katkeraa on rakastaa, valitti Hebla silmät ummessa.
Anna huokasi syvästi.
— Enkö tiedä! sanoi hän. Sinä vieno, hento lapsi, jos se voi lieventää sinun suruasi, että minäkin kärsin samaa kipua kuin sinä, niin tiedä, että minä ensimmäisestä silmänräpäyksestä olen rakastanut Jacobus Chronanderia.