— Sinä rakastat häntä? kysyi Hebla ja katsoi Annaan kyynelsilmin.
— Niin, mutta ei ole hän eikä kukaan muu kuin sinä saava tietää sitä. Kun ensi kerran tapasimme toisemme ja tanssimme juhannuskokolla, silloin olisin tahtonut sanoa hänelle sen. Hän oli niin kaunis ja muhkea, mutta samalla niin nöyrä ja täynnä kunnioitusta, ja hän kun rinkitanssissa suuteli kättäni ja katsoi minuun tummilla silmillään, meni se kuin tulenliekki sieluuni. Hän huomasi sen kyllä, ja joka kerta kun sitten tapasimme toisemme, kohteli hän minua kuin tyttöstä, jonka hän luuli häneen rakastuneeksi. Mutta sitten näyttäysin minä kylmäkiskoiselta. Sitten esiintyi hän väitöksessä isääni vastaan ja loukkasi häntä syvästi. Se oli ylpeästi ja rohkeasti tehty. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä ja ihmettelemässä häntä. Mutta voithan ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä isääni kohtaan myös loukkaa minua.
— Ja jos hän nyt tulisi pyytämään sinun rakkauttasi?
— Niin karkoittaisin hänet pois, vastasi Anna, ja hänen tummanruskeat silmänsä säkenöivät. Ja kumminkin, lisäsi hän hiljaan, voisin minä mennä kuolemaan hänen tähtensä. Tiedätkö, jatkoi hän, minulla on mustalaisverta suonissani. Sentähden tuntuu niin kummalliselta sisässäni. Joskus tuntuu kuin tahtoisi rintani pakahtua, ja silloin itken hallitsematta, nauraakseni kohta sen jälkeen niin raivoisasti, että oikein pelkään itseäni. Uhoitteleminen on minusta hauskempi kaikkea muuta. Silloin nautin minä oikein, kun saan niskoitella mielin määrin. Ei mikään maailmassa voisi semmoisina hetkinä lannistaa minua.
Ovi aukeni ja kuusivuotias Anna tuli juosten sisään. Hän oli Anna Svenonian erityinen suosikki ja hyvä ystävä, ja joka kerta kuin Anna oli Heblan luona, tuli hän istumaan Annan syliin. Sinne kiiruhti hän nytkin, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja nojasi päänsä hänen uhkamielisestä viehätyksestä hehkuvia poskiansa vastaan. Anna loi vaaleaveriseen lapseen silmäilyn täynnä sydämmellisintä rakkautta, taivutti päänsä hänen puoleensa, niin että hänen tummat kiharansa ympäröivä! kultahivuksisen lapsen kasvoja kuin yöllinen pilvi tähteä, ja suuteli häntä lapsellisen riemuisella ilolla.
— Sinä pienokainen, sinunkin edestäsi voisin antaa henkeni, sanoi hän ja painoi pienokaisen hellästi rintaansa vastaan.
VI.
Turun linnanpäällikkö vietti häitään. Ylhäisiä vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa, aatelin suurilta maatiloilta Turun tienoilta, Uudeltamaalta ja Hämeestä, Tukholmasta ja Itämeren maakunnista. Kaupungin väestö oli koko päivän ollut liikkeessä, nähdäkseen loistavaa hääsaattoa, joka hevoisilla kulki linnasta tuomiokirkkoon ja sieltä takaisin, sekä muuten iloitakseen juhlallisuuksista ja siitä ylellisestä loistosta, jolla sekä isäntä että hänen vieraansa esiintyivät. Sillalle oli linnanpäällikkö ajattanut muutamia tykkiä, joista iltapäivällä ammuttiin, ja iltahämäränä sytytettiin suuria raivioita linnan kentälle, jonne palveliat ja alhaisempi kansa kokoontui suurten tynnyrien ympäri, joista runsaasti tarjottiin olutta ja viiniä.
Ylioppilas Ericus Binningius, joka sukuperältään oli ruotsalainen, vieläpä kotoisin Itägötanmaasta, josta linnanpäällikkökin, oli sepittänyt runomitalla onnentoivotuksen, painattanut sen ja vienyt sen linnaan. Palkinnoksi runostaan oli hän saanut puolitoista riksiä ja iloissaan tästä anteliaisuudesta oli hän kutsunut muutamia toveria vallihaudan ulkopuolella olevaan linnanpuistoon, jossa löytyi ravintola, missä kävi paljon ihmisiä, sekä keilarata.
Oli jo myöhään illalla, sen aikuisen käsityksen mukaan, kello oli nimittäin kahdeksan, kun Ericus ja hänen toverinsa mitä iloisimpina kulkivat kotiinpäin. Linnasta olivat vieraat jo alkaneet erota, ja ylioppilaitten edellä kävi nyt pari semmoista pitkin tyhjää Linnankatua tahi oikeammin tietä, sillä kadun nimeä se tuskin ansaitsi. Nämä olivat hovioikeudenviskaali Wassenius ja Jakob Wolle. Molempien edellä kävi palvelia, lyhty kädessä, ja Wollella oli sitäpaitse palvelia, joka kävi heidän jälessään. Katujen kurja, syyssateiden tähden melkein hengenvaarallinen tila sekä pimeys tekivät liikkeen kadulla pimeän tultua melkein mahdottomaksi ilman soihduitta. Wollen palvelialla oli sitäpaitse miekat, koska ulkona kaupungissa liikkuminen yön aikana oli vaarallinen ja päällekarkauksia sekä murhia kyllä usein tapahtui. Wollella oli kyllin varoja pitääkseen kaksi aseellista palveliaa, jotka olivat saksalaisia niinkuin hän itsekin alkujaan, sillä hän oli kaupungin rikkain porvari. Hän omasi useita suuria taloja kaupungin etevimmässä korttelissa, ja hän vei Hollantiin ja Englantiin suuret määrät halkoja, tervaa, ohraa ja ruista, jota varten hän yksin vuotuisesti rahtasi kymmenkunnan laivaa, paitse niitä laivoja, jotka veivät hänen tavaroitaan Tukholmaan, Kyöpenhaminaan ja Lybekkiin.