Kaikille oli selvä että Binningius’en asia oli mitä vakavinta laatua. Chronander, joka aina siitä asti kun Binningius oli niin rohkeasti esiintynyt konsistorion edessä, oli mitä lämpimimmällä ystävyydellä häneen sidottu, kokosi pikaan muutamia uskollisia toveria,’ joihin hän täysin voi luottaa, niiden joukossa Petrus Torpensis’en, Andreas Aschelinus’en ja Daniel Juslenius’en ja neuvotteli heidän kanssaan Binningius'en vapauttamisesta sekä tilaisuuden valmistamisesta hänelle pakenemaan maasta. Aika oli kumminkin täperällä; vielä samana yönä piit paon tapahtua, jos mieli sen onnistua, sillä hyvin luultava oli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin linnaan.
Ericus oli köyhä poika Ruotsista, joka iloisen mielensä, avonaisen luonteensa ja uskollisen ystävyytensä tähden oli erittäin lähemmille seurakumppanilleen rakas. Häntä oli siis kaikin neuvoin autettava, siitä olivat kaikki yksimieliset. Ensiksikin oli hän vapautettava ja piiloitettava kaikilta tiedustelemisilta ja sitten autettava Ruotsiin.
Kohta olivat he sopineet menetystavasta. Kun Chronander muitten kanssa oli istunut prubbassa tappelustansa kaupungin vahtimestarin kanssa, oli hän huomannut katon olevan rikki. Laudat olivat näet mädänneet ja turpeet pudonneet alas, niin että päivä paistoi läpi. Katto oli kumminkin jokseenkin korkealla, niin että vanki ei avutta ylettynyt sinne. Siis oli tarpeen kiinnittää vahtien huomio johonkin muuhun, kiivetä katolle ja antaa vangitulle toverille jotakin, jolla hänet sitten voi vetää ylös. Hyvä tilaisuus tämän tuuman toimeenpanemiseen ilmaantui illan kuluessa. Linnanpäällikön ja hänen puolisonsa kunniaksi aikoivat ylioppilaat akatemiassa toimeenpanna näytelmän, nimeltä "Naimisesta ja kosimisesta", jonka sepittäjä oli Chronander. Sen näyttäminen kesti myöhään iltaan, ja ylioppilaat tulivat sen takia liikkumaan akatemian rakennuksessa ja sen läheistössä. Tämä oli erittäin onnellinen sattumus, sillä muutoin eivät vartiot olisi voineet olla aavistamatta, mitä oli tekeillä, kun olisivat nähneet Chronanderin toverineen kuljeskelevan prubban läheisyydessä.
Ilta oli pimeä ja tuulinen, prubban luokse asetetut vahtimiehet kävelivät edes takaisin pysyäksensä lämpiminä. Akatemian akkunoista loisti valo hiestyneiden ruutujen läpi, joelta kuului kerta toisensa perästä vilkkaita kätten taputuksia. Talonpojiksi, porvareiksi tahi ritareiksi, vieläpä naisiksikin puettuja ylioppilaita näkyi aika ajoin portailla, jossa he puhelivat, polttivat piippujaan tahi hyväilivät jotakin laulun kappaletta ja sitten katosivat taas. Syystuuli, joka ulvoi kirkon ympäri, lennätti tuimia lehtiä, jotka kummituksen näköisinä kiehtoivat hautojen ympäri.
— Kuules kerttu, sanoi se mahtimiehistä, joka seisoi hautausmaan puolella prubbaa, onpa tosiaankin kovaa työtä seista täällä tuulessa. Minulla on nälkä, ja sentähden menen nyt kotia saadakseni lämmintä ruokaa. Onpa siinä kylliksi, kun sitten seisoo täällä koko yön.
— Mene sinä vaan, Yrjö, mutta älä viivy liian kauan, niin että minä sitten vuorostani saan mennä.
Yrjö meni. Hänen tiensä kulki piispan kartanon sivu, ja hän kiiruhti kulkuaan joutuakseen pian sen ohitse. Kun piispa oli pantu viralta pois ja julistus tästä oli kuuluutettu kaikissa maan kirkoissa, oli huhu hänen liitostaan paholaisen kanssa vielä kasvanut, ja alhaisemman kansan taikauskoinen pelko oli niin suuri, että moni ei uskaltanut käydä piispan kartanon ohitse pimeän tultua. Koska piispan perheestä oli kotona ainoastaan vanha Gudelina ja neiti Hebla sekä kuusivuotias Anna, ja näidenkin huone oli pihan puolella, niin seisoi suuri rakennus illoin pimeänä ja kamalana, eikä ainoastakaan ikkunasta näkynyt valkeaa, sitä vastoin kuin kaikki muut rakennukset kadun varrella olivat valaistut. Tämä auttoi myöskin kiihoittamaan kansan mielikuvitusta. Kun Yrjö nyt käveli siitä ohitse pitkin pimeää ja ahdasta katua, sattui koira ulvomaan pihalla. Tämä surkeasti valittava ääni tunki läpi luiden ja lihain. Yrjö alkoi juosta päästäkseen niin pian kuin mahdollista kauaksi kamalasta naapuruudesta eikä pitänyt itseään oikein turvattuna, ennenkuin istui kotona vaimonsa luona oluthaarikansa ja puurovatinsa ääressä. Mutta niin peljäästynyt oli hän vieläkin, ja niin elävästi ymmärsi hän kertoa kauhunsa että lapset peloissaan hänen kertomuksestaan hiipivät äitinsä suojaan.
Samaan aikaan kuin Yrjö lähti vahtipaikastaan, tuli jälleen muutamia ylioppilaita akatemian rappusille, puhuivat ja nauroivat sekä näyttivät olevan mitä iloisimmalla mielellä. Ne olivat Chronander, Aschelinus ja Juslenius auttajineen. Tiheä, kylmä rankkasade oli alkanut.
— Minä näen vaan yhden vahdin, kuiskasi Chronander Aschelinus’elle.
— Juoskaamme kilpaa, huusi Juslenius korkealla äänellä, ja heti juoksi pari kolme ylioppilasta pitkin hautausmaata prubban ohitse ja jälleen takaisin kovasti nauraen ja meluten.