— Niin, mutta hänen täytyy saada tupakkaa, kun kerran olen luvannut, löperteli toinen. Kunhan maan saan käsille tupakkikukkaron ja tulukset.
— Menkäämme tuonne holvin alle, ehdotteli Perttu, ja niin menivät he kaikki kolme, ylioppilaat hoiperrellen vielä enemmän kuin ennen, lähellä olevaan halkoliiteriin.
Niin pian kuin nämä olivat ehtineet liiterin sisälle, kiiruhti Chronander ja toiset prubban takapuolelle. Yksi tovereista kyykistyi, Chronander nousi hänen olkapäilleen ja ylettyi siten katolle, jonne hän keikahti ripeästi. Varovasti ryömi hän sitten pitkin märkiä, liukkaita turpeita, joilla katto oli peitetty, aina rikkinäiseen paikkaan saakka, jossa laudat olivat näkyvissä, vaikka raot olivat tilapäisesti peitetyt irtonaisilla laudan palaisilla. Hän nosti yhden semmoisen paikaltaan ja huusi siten syntyneestä aukosta:
— Ericus! Me tulemme auttamaan sinua täältä ulos. Ole varova ja liiku hiljaa.
Ericus ymmärsi kohta asian, ja kun hän oli vastannut että hän oli valmis, alkoi Chronander varovasti siirtää kattolautoja syrjään, kunnes sai aukon niin suureksi kuin arveli olevan tarpeellista, jotta vanki voisi tunkea läpi. Kun tämä oli tehty, asetti Ericus tuolin pöydälle, kiipesi tuolille ja ylettyi siten käsivarsineen ja päineen aukkoon Chronanderin sivulla ja ponnistaen kaikki voimansa onnistui hänen kiivetä katolle. Mutta silloin sattui hän survaamaan tuolia, niin että se kovasti kalisten kaatui ensin pöydälle ja sitten lattialle. Nyt ei ollut aikaa viivytellä. Yhdellä harppauksella olivat he maassa, ja nyt juoksivat he minkä jaksoivat kirkkotarhan läpi ja ulos kirkon sisäänkäytävän vieressä olevasta koulukartanon portista. Tässä erosivat he. ’Andreas ja Ericus kiiruhtivat Ryssänmäelle päin; Andreaksen tuli näet aluksi kätkeä hänet luonansa. Toiset juoksivat kirkon ympäri ja akatemian kartanoon jälleen. Kaikki tämä oli vaan kestänyt muutamia minuuttia, sitten oli kirkkotarha jälleen tyhjä, ja sateen loiske oli ainoa, mitä levottomasti kuunteleva Juslenius kuuli. He ovat siis pelastuneet, ajatteli hän ja hengitti jälleen huokeammin.
Hänellä ja hänen toverillaan oli todellakin ollut syytä toivottomuuteen. Perttu oli näet kuullut kaatuvan tuolin kolinan ja mennyt katsomaan, mitä vanki toimitti, Prubba tyhjä ja vanki poissa, oli kaikki, mitä omaksi kauhukseen ja ylioppilaille suureksi iloksi Pertulla oli kertoa, kun hän suinpäin tuli prubbasta juostakseen täyttä vauhtia pitkin Kirkkotarhaa, toivossa että mahdollisesti vielä saisi karkurin kiinni. Mutta vanki oli kun olikin poissa.
— Niin, niin, Perttu parka, nyt ei teidän ole vallan hyvä astuu dominus rehtorin eteen, oli se sangen huono lohdutus, jonka Juslenius antoi hänelle, kun hän hengästyneenä tuli takaisin. On hyvin luultavaa että itse vuorostanne saatte kämpiä putkaan. Tiedätte kyllä että dominus rehtori ei ole pilan mies.
— Jumala armahtakoon, valitti Perttu, ajatellessaan että hänen täytyisi ruveta vangiksi. Se huone, jota käytettiin akatemian palveliain vankilaksi oli prubban alla oleva pimeä ja kostea kellari, jonne ei aurinko eikä kuu paistanut, ja joka sentähden oli vielä kamalampi että se oli kaivettu itse kirkkomaahan, niin että vangit olivat seinänaapurina kuolleitten kanssa. Maan päälläkin oli näiden naapuruus kamala kyllä, varsinkin pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, mitä sitten maan alla!
— Se on kaikki tyyni Yrjön syy, jatkoi hän valittamistaan. Jos hän ei olisi mennyt pois, niin ei tämä olisi tapahtunut.
— Ja jos te ette olisi olleet niin tupakalle kärkäs, niin ei tämä myöskään olisi tapahtunut. Syyttäkää vaan itseänne, älkääkä muita, te se olette, joka kumminkin saatte asiasta vastata, sanoi Juslenius ja meni käsikoukussa toverinsa kanssa tiehensä.