Ericus ja Andreas juoksivat kirkkokorttelin kapeiden solukoiden läpi, joutuakseen niin pian kuin mahdollista Andreaksen asuntoon. Lähimmässä kulmassa töyttäysivät he erästä miestä vastaan. Tämä kohotti lyhtynsä, jonka oli pitänyt kaapunsa alla, suojatakseen sitä sateelta. Lyhdyn valo lankesi kohastaan Ericus’en kasvoille, ja tämäkin voi nähdä, kuka mies oli. Se oli pitkä Hindrich, ylioppilasten leppymätön vihollinen, joka varsinkin vihasi Binningius'ta viime keväisen tappelun johdosta. Kohtaus kesti vaan sekunnin; Ericus lähti taas käpälämäkeen, ja Pitkä Hindrich, lyhty korkealla, liehuvin kaapuin perässä. Näin juoksivat he Ryssänmäen kaduille saakka. Vahtimestari, joka tapansa mukaan nytkin oli juovuksissa, kaatui silloin nenälleen erääsen kivettömän kadun vesilätäkköön, ja Ericus pelastui vielä kerran.
Ryssänmäen vähäpätöiset talot olivat rakennetut järjestyksettä yhteen kinkoon kallioiden väliin. Kun pakolaiset kerran olivat päässeet tänne rakennusten, lauta-aitojen, porttien ja niiden välissä kiertelevien teiden sokkeloon, olivat he hetkeksi kaikilta takaa-ajajoilta turvassa. He hiljensivät sentähden kulkuaan. Kun he sitten varovasti olivat hiipineet porvari Davidsson’in kartanoon, vei Andreas pakolaisen matalaan halkoliiteriin ja piiloitti hänet sinne muutamain tyhjäin tynnyrien taakse. Sen jälkeen meni hän hakemaan Davidsson’ia.
Ennenkuin hän astui sisään, tahtoi hän olla varma siitä ettei ketään vierasta löytynyt tuvassa. Niinkuin monessa muussakin köyhempien kaupungin osien kartanoissa, oli Davidsson’inkin talossa vaan muutamia lasi-ikkunoita; sen sijaan käytettiin halvempaa ainetta, nimittäin kalvoa ikkunan aukossa. Andreas tiesi että talon pihalle päin olevassa ikkunakalvossa oli halkeema yhdessä nurkassa, ja tästä tarkasti hän nyt tupaa. Takassa paloi leimuava valkea, ja pitkän, seinärakoon pistetyn palavan päreen valossa istui Davidsson voidellen saappaitaan. Andreas astui nyt sisään ja kysyi suoraan tahtoiko Davidsson sallia Ericus’en kätkeytyä hänen taloonsa muutamiksi päiviksi, luonnollisesti kunniallista palkintoa vastaan.
Davidsson raapi korvallistaan. Andreas oli asunut hänen luonaan monta vuotta ja aina ollut hiljainen ja siivo. Hän olisi sentähden mielellään tahtonut myöntää, varsinkin kun hänen oli sääli ylioppilasta, joka niin viattomasti oli joutunut onnettomuuteen. Samalla palkinto houkutteli myöskin. Mutta toiselta puolen — murhasta vangitun henkilön auttamisesta pakenemaan — siitä voisi olla suuri edesvastaus, jos asia tulisi ilmi. Hän arveli ja arveli, vihdoin otti hän palavan päreen ja meni pihan yli saunaan neuvottelemaan vaimonsa kanssa.
Davidsson’in eukko istui löylyssä olilla peitetyllä lauteilla, punaisena kun keitetty krapu, ja piesten itseään vastalla.
Kun hän kuuli, että hänen herransa olivat auttaneet vangitun toverin karkaamaan, tuli hän ilosta oikein liikutetuksi.
— Enkö ole aina sanonut, sanot hän kiiveten alas lauteilta ja pukien mitä kiiruummin päällensä, että meidän herrat ovat aimollisimmat koko Turussa. Minä en tunne sitä ylioppilasta, joka tappoi Wollen palvelian, mutta minä tiedän että hän ei voi olla syyllinen. Ylpeän Wollen saksalaiset rengit ovat aina käyneet niin nenä pystyssä, että minua vaan ihmetyttää ettei kukaan jo ennen ole heitä pistänyt. He kyllä ovat valmiit hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, ja se on kaikki hyvin ansaittua, mitä he itse saavat. Ja jospa ei niin olisikaan, niin onpa kumminkin vahinko, jos nuoren miehen koko elämä menisi hukkaan yhden ainoan ajattelemattoman teon kautta. Josko me kätkisimme hänen? kysyt sinä. Luonnollisesti teemme sen. Tahdon laittaa hänelle vuoteen ylisille herrojen Andreas’en ja Daniel’in kamarin päälle. Sieltä ei kukaan osaa hakea häntä.
Nyt oli eukko saanut tarpeellisemmat vaatteet päällensä ja kiiruhti tupaan, kädessään päresoihtu, jonka hän otti mieheltään. Pian oli Ericus saanut turvallisen asunnon ylisillä, jonne Davidsson’in eukko kantoi patjan omasta sängystään vuoteeksi, ja Andreas meni takaisin akatemiaan kertomaan tovereille, että kaikki oli käynyt onnellisesti.
Akatemian luona tapasi hän kaupungin vahtimestarin, joka lyhty kädessä hoiperteli pitkin katua.
— Oletteko nähneet Binningius’ta? kysyi vahtimestari.