— Talonpojat kuin talonpojat, arveli Chronander.
— Sinä olet Ruotsista, sinä et tunne Suomen talonpoikaa etkä edes ymmärrä hänen kieltänsä, sanoi Aschelinus. Mutta minä tunnen hänen. Minä itse olen syntynyt köyhän talonpojan pirtissä ja olen elänyt hänen vaivaloista elämätään. Ihmisellinen, jalo sydän sykkii lämpimästi ja uskollisesti hänen lattean nuttunsa alla. Jumalanpelvossa ja nöyryydessä kyntää hän laihaa maataan, ja kun halla vie hänen hikensä ja vaivansa hedelmät, taipuu hän nurisematta herran ruoskan alle. Mikä kansa ei olisi joutunut epätoivoon niiden monien hävitysten aikoina, joita Suomi on saanut kärsiä? Mutta kun sota ja rutto on murhannut hänen poikansa, ja kun nälänhätä on pakoittanut hänen syömään pettuleipää, on Suomalainen toivolla ja luottamuksella katsonut eteenpäin, varmana siitä, että Herra kyllä ajallansa auttaa.
Hän oli joutunut oikein kiihkoon. Hänen muutoin kalpeat poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät; hänen hoikka, vähän koukistunut vartalonsa ojentui.
— Minäkin olen samaa mieltä kuin Andreas, sanoi Juslenius. Minäkin olen elänyt Suomen talonpojan kanssa ja tunnen hänen rehellisyyden, hänen avuliaan mielenalan ja hänen muut hyvät ominaisuudet. Hänen luonteessaan on paljon, jota muistuttaa ihanata synnyinmaatanne. Hän on tyyni ja rauhallinen kuin järvemme kesäiltana honkametsän kuvastuessa sen syvyyteen; hän on järkähtämätön, kuin vuoremme, vahva ja sitkeä kuin koskemme, joita ei talven pureva pakkanen jähmetytä. Ja mitä vielä suuremmasta arvosta: hän pitää arvossa ja kunniassa semmoisiakin asioita, jotka seisovat jokapäiväisiä tarpeita korkeammalla. Olen nähnyt isäni seurakunnassa köyhien talonpoikien sekoittavan puunkuoria leipäänsä säästääkseen akatemialle menevää viljaa. Toisia voi kyllä löytyä, jotka etupäässä pitävät huolta omasta maallisesta voitostaan, niinkuin nyt valitetaan monesta akatemian talonpojasta Hämeessä; mutta olen myös tavannut semmoisia, joista äsken kerroin, ja ne ovat Suomen kansan oikea sydän ja ydin.
— Ehkä olette oikeassa, sanoi Chronander. Minä en näytelmässäni missään tapauksessa ole esittänyt oikeita talonpoikia. Mitä minä niillä tekisin? Näytelmällä on nyt kerran esikuvansa, joiden tarkoitus on joko opettaa tahi naurattaa, ja niiden joukossa on myös persona rustica, talonpoika. Näillä kaikilla ei ole mitään tekemistä tehollisten ihmisten kanssa. Eihän kirjoittamisella olisikaan mitään arvoa, jos kirjailia antaisi katsojan nähdä ja kuulla sitä, mitä hänellä on joka päivä muutoinkin nähtävänä. Voimme siis olla ystäviä kuin ennenkin. Talonpoikani naurettavine käytöksineen ja viisastelevine puheineen omat minun omaisuuteni, eli oikeastaan ne kuuluvat näytelmään. Teidän suomalaisia talonpoikia en minä tunne, tahdon kumminkin mielelläni uskoa, että ovat semmoisia, kuin olette kertoneet, vaikka minun täytyy toiselta puolen myöntää, että on ensi kerran, kun kuulen jonkun puhuvan sillä tavoin talonpojista.
Sitten palasivat he jälleen kaupunkiin. Tultuansa Vanhalle Kirkkokadulle kohtasivat he kaksi nuorta tyttöä. Toinen näistä, mustaverinen ja ruumiikas, oli neitsyt Anna, korkeastioppineen jumaluusopin professorin Enevald Svenonius’en tytär; toinen taas, neitsyt Hebla, piispa Terserus'en nuorin tytär hänen ensimmäisestä naimisestaan, oli kaunis sinisilmäinen ja valkotukkainen tyttö, jota hänen notkean, mutta samalla uhkean vartalonsa tähden olisi luullut vanhemmaksi kuin hän todella oli, — hän näet ei vielä ollut täyttänyt viittätoista vuottansa. Vaikka heidän isänsä eivät juuri eläneet paraassa sovussa, olivat tytöt hyviä ystäviä, ja aina nähtiin heidät yhdessä.
He punehtuivat ylioppilasten heitä kunnioituksella tervehtiessä, johon he vastasivat vähän kumartaen juuri kun katosivat sen kartanon sisäänkäytävään, jossa piispa Terserus asui.
Mutta ylioppilaat kulkivat ohitse, ajoissa kyllin huomatakseen katseen, jonka tytöt heittivät salaa heihin, ennenkuin menivät sisään.
— Kuinka kaunis ja herttainen neitsyt Anna Svenonia on! huudahti Chronander sovittaessaan lakkiansa että se näyttäisi oikein somalta hänen tuuhealla tukallaan. Hänen vertaistaan ei mahda löytyä missään.
Daniel Juslenius hymyili ja katsahti Andreas Aschelinus’een. Oli näetsen tunnettu asia tämän lähimmille ystäville, että Hebla Terseian ja Andreaan väli oli enemmän kuin ystävällinen. Tämä huomasi Danielin silmäyksen ja punehtui hivusrajaan saakka.