Petrus sanoi sitten jäähyväiset ja meni. Hän oli tyytyväinen, kun oli onnistunut saamaan ei ainoastaan vähän rahaa Binningius’elle vaan myös paikan hänelle laivassa, ja Wolle oli tyytyväinen, hän kun oli saanut hyvän koron ja runsaan maksun kuljetuksesta.
Päivällis-aikaan kohtasi Chronander professori Simon Kerlerus’en, joka oli ylioppilaille hyvin mieleinen opettaja. Kerlerus seisahtui ja kysyi, oliko ’Binningius’en piilopaikka jo löydetty.
— Ei minun tietääkseni, vastasi Chronander.
— Hänelle olisi kyllä parasta pian päästä pakoon, jatkoi Kerlerus. Rehtori Svenonius on aivan vimmastunut ja antaa etsiä häntä joka paikasta. Mutta semmoiseen matkaan tarvitaan rahaa, ja sitä ei Binningius’ella ole. Ja vaikka hänellä olisikin vähän, ja vaikkapa hänen ystävänsä olisivatkin koonneet jonkun määrän, niin se ei kumminkaan pitkälle riitä.
Juuri kun hänen piti jatkaa matkaansa, kääntyi hän ja sanoi:
— Se on tosi, vaimollani oli vähän asiaa teille dominus Jacobus, ja hän pyysi minun sanomaan sen teille, jos sattuisin teitä näkemään.
Hän nyökäytti päätänsä omituisella kehoittavalla tavalla, jonka tarkoitusta Chronander ei ymmärtänyt. Kumminkin meni hän Kerlerus'en taloon, professorin vaimo seisoi ovella ikäänkuin odottamassa häntä.
— Kiitos että tulitte, sanoi hän. Minä olen juuri ulosmenossa. Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisään ja ottakaa penkiltä siellä oleva mytty. Varmaankin se on jonkun teidän toverin, joka voi sitä tarvita.
Kun hän oli tämän sanonut, nyykähytti hän päätään samalla omituisella tavalla kuin äsken professorikin, ja sitten vaappui lihava rouva nopeasti portista ulos.
Vähän ihmeissään tästä kummallisesta käytöksestä, meni Chronander sisään. Penkillä löysi hän mytyn, ja kun se oli avonainen ja päällekirjoituksetta, avasi hän sen tultuansa kadulle. Se sisälsi rahoja, kaksisataa taaleria. Salaman nopeudella heräsi hänen päässään ajatus, että rahat olivat aijotut Binningius’en paon helpoittamiseksi, ja iloisena kiiruhti hän kertomaan toverilleen oivallisen uutisen.