Pitkä Hindrich kulekseli sillä aikaa koko päivän Ryssänmäellä niin salaisesti kuin mahdollista. Muuta epäiltävää ei hän kumminkaan huomannut kuin että sekä Andreas että Daniel alinomaa menivät ja tulivat. Tyhjyys ja polttava jano kalvoivat hänen sisälmyksiään. Hänestä tuntui raskaalta pitkän vahtikulun aikana taistella krouvin houkutuksia vastaan. Mutta voitonhimo ja halu kerrankin saada perinpohjaisesti kostaa ylioppilaille kaikki tappiot, selkäsaunat ja häpeän, olivat muita kaikkia tunteita mahtavammat.
Kello oli jo viisi iltapäivällä, kun Andreas ja Daniel sekä Binningius hyppäsivät Andreas’en kamarinakkunasta mäelle ja sitten täyttä vauhtia juoksivat piispanpellolle päin. Heillä ei ollut aikaa katsoa taakseen ja sentähden eivät he huomanneet erästä pitkää huopahattuun ja harmaasen kaapuun puettua miestä, joka samassa pisti päänsä esiin erään rakennuksen nurkan takaa ja nähtyään meidän kolme ylioppilasta alkoi juosta heidän jälissään.
VII.
Tuntia myöhemmin istuivat Petrus Torpensis, Chronander, Andreas Aschelinus, Daniel Juslenius ja muutamia muita ylioppilaita linnan puutarhassa tyhjentämästä lähtömaljan Binningius’en kanssa, jonka Andreas ja Daniel kiertoteitä olivat tuoneet tänne. Se oli toveruuden, lämpimien nuoruuden tunteiden ja koetuksen kestäneen innollisen ystävyyden juhla. Siinä puheltiin yhdessä eletyn ylioppilasajan vaiheista, muisteltiin monia oman voiton pyytämättömiä uskollisuuden hetkiä ja solmittiin veljesliitto, joka oli kestävä läpi elämän. Kaikki olivat vakaisia ja liikutettuja, mutta varsinkin Binningius, joka nyt temmaistiin pois ystävien joukosta mennäkseen aivan tietämätöntä tulevaisuutta vastaan.
Laiva, jolla Binningius’en tuli matkustaa, oli ankkurissa aivan lähellä joen suussa ja odotti vaan tuulta, lähteäkseen purjehtimaan. Laivalle meno ennenkuin viime hetkenä oli vaarallista, eikä myöskään käynyt laatuun olla kaukana, syystä että olisi voinut jäädä laivasta. Sentähden istuivat he täällä ja toivoivat että juuri tämä heidän suuri uhkarohkeutensa pelastaisi heidät.
Täällä laulettiin, juotiin ja pidettiin puheita. Davidsson’in eukolle omistettiin lämmin ja kaunopuheliaasti esitetty malja, tälle oivalliselle ja hyväsydämmiselle vaimolle, joka aina oli ollut äidin kaltainen kaikkia niitä ylioppilaita kohtaan, jotka olivat asuneet hänen luonaan ja joka nyt niin hyväntahtoisesti oli antanut turvaa pakenevalle ylioppilaalle, jota hän ei ennen edes ollut nähnyt. Petrus Torpensis lauloi tilapäisesti laaditun laulun siitä pitkästä nenästä jonka rector magnificus, dominus doctor Enevaldus Svenonius oli saava, kuullessaan että vanki oli päässyt pakoon. Mieltymyksen osoitteiden pauhatessa pyydettiin laulua uuhestaan, mutta sen sijaan sepitti Petrus uuden Pitkän Hindrich’in onnistumattomasta yöllisestä juoksusta pakenevan ylioppilaan perässä.
Juuri kuin ruumiikas, hyvin voinnista, veitikkamaisuudesta ja viinistä hohtava Petrus penkillä seisoen lauloi viimeistä värssyä, sattui hän katsahtamaan puutarhan sisäänkäytävään päin. Silloin näki hän neljä miestä, joiden joukossa, vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä, hän huomasi Pitkän Hindrich’in hiipivän sisään ja kyykistyvän pensaiden taakse.
— Pitkä Hindrich on tuolla, Pari miestä juoskoon rantaan Ericus’en kanssa ja soutakoon hänet pikaan joen yli. Me toiset jäämme tänne, emmekä ole mistään tietävinämme, sanoi hän kiiruusti ja jatkoi sitten lauluaan, sillaikaa kuin Ericus, Chronander ja Juslenius juoksivat rantaan, ottivat ruuhen ja soutivat yli.
Se oli todellakin Hindrich, joka oli käynyt hakemassa apuväkeä ja nyt luuli saavansa vangin kynsiinsä. Hän huomasi pakeniat ja juoksi apumiehineen perässä rannalle, jossa he löysivät venheen ja viipymättä jatkoivat takaa-ajoaan niin rajusti, että vaahto kohisi venheen kokan edessä ja hangat ratisivat. Venheiden välimatka väheni nähtävästi. Mutta ylioppilaat olivat ennällä ja jo likellä toista rantaa. Vielä muutamia voimakkaita aironvetoja ja he olivat pelastetut. Silloin katkesi yksi airo ja venhe kääntyi ympäri. Vähintäkään arvelematta hyppäsi Chronander, joka oli hyvä uimari, veteen ja työnsi venheen rantaa kohden, jonne töin tuskin ennättivät pelastua, ennenkuin toinen venhe ropisten törmäsi rantahietikolle. Täällä "Viimeisen Kopperin"-nimisen merimieskapakan luona, ulkonee vuori jyrkkänä likelle rantaa jättäen juurelleen linnanselkää vasten ainoastaan kapean maakaistaleen, jolla punaiseksi maalattu kapakka seisoi. Pitkin tätä maakaistaletta juoksivat he nyt. Ylioppilaat olivat jo kiertäneet nurkkauksen ja kiipesivät paraikaa vuorta ylös, kun takaa-ajajat tulivat maalle ja seurasivat perässä. Myöskin Pitkä Hindrich ja hänen apumiehensä alkoivat kiivetä vuorta ylös. Mutta täällä pääsivät ylioppilaat, jotka olivat sukkelammat, jättämään, niin että kun Pitkä Hindrich sai päänsä jyrkkäyksen laidalle, näki hän ylioppilaiden täyttä vauhtia juoksevan alamäkeä toisella puolen.
Daniel Juslenius tiesi luolan eräässä vuoressa Jopoisten tilalla, josta taru kertoi että sieltä oli muinoin löydetty kirja, jota ei kukaan voinut lukea. Tänne päätti hän viedä Binningius’en. Luolan sisäänkäytävää, joka oli kolo vuoressa, peitti muutamat kallionlohkareet, jonka tähden sitä oli oudon sangen vaikea löytää. Tätä vuorta kohden juoksivat he nyt, ja sen verran olivat he edellä, että joutuivat kallionlohkareiden taa, ennenkuin takaa-ajajat olivat ennättäneet laaksoa ympäröivästä metsiköstä. He kiiruhtivat luolaan ja saivat vihdoin huoahtaa. Luola oli jokseenkin suuri, holvin kaltainen onkalo, ja muutamat sen pohjalla olevat irtonaiset kivet sopivat istuinsijoiksi.