Tuskin olivat he siellä levänneet muutamia minuuttia, kun kuulivat someron vuoren rinteellä ratisevan jonkun askeleista. Chronander katsoi aukosta, jota koivun pensas peitti.
— He juoksevat rinteen ympäri, sanoi hän hiljaa tovereilleen. Näen silloin tällöin heidän hattujaan pensaitten välistä. — Nyt huutaa Pitkä Hindrich jotakin toisille; hän sanoo, että me varmaankin olemme piiloutuneet tänne pensastoon ja käskee hakemaan tarkoin. — Nyt juoksevat he kaikki vuorta alas. Onnea matkalle ja kiitos hyvästä seurasta! — ’Nyt noituvat he — näkyy olleen vasikka, joka oli narrannut heidät. Hitto vieköön, eivät voi eroittaa liber studissus’ta (vapaata ylioppilasta) vasikasta. Täytyypä olla Pitkä Hindrich, menetelläkseen niin tyhmästi. Gaudite, juvenes! (iloitkaa, nuorukaiset!) nyt voimme vihdoin olla turvallisina. Mitä ei näy, ei kuulu. Danielin taipumus vanhoihin taruihin ja muinaismuistoihin on tänään ollut meille hyväksi avuksi. Jollei hän olisi nuuskinut tätä luolaa, olisimme olleet pahemmassa kuin pulassa. Nyt saapi sitävastoin Pitkä Hindrich ojennella koipiaan mielin määrin.
— Miten voin koskaan teitä kyllin kiittää siitä, mitä tähteni olette tehneet, sanoi Binningius liikutettuna. Itse en voi mitään tehdä hyväksenne, mutta köyhä äitini on joka päivä siunaava teitä.
— Saman olet sinä tehnyt minulle, sanoi Chronander ojentaen hänelle kätensä. Kun minä olin ahdingossa, eikä kukaan voinut tietää, nukkuiko Pitkä Hindrich jo viimeistä humalataan, silloin astuit sinä mammanporsas esiin sanoen itseäsi syypääksi, vaikka se olisi voinut maksaa pääsi, jos tuo veikari olisi kuollut.
— Mutta hiljaa, tuolla on hän taas. Minusta näyttää tuolla jotakin liikkuvan. Oikein, se on Hindrich. Tuota kirottua, hän tulee tänne päin. Nyt seisottuu hän ja viittaa toisille. Hän osoittaa heinikkoa. Varmaankin on hän nähnyt jälkemme. Nyt alkamat he tulla tännepäin.
— Meidän täytyy piiloutua. Täällä on kaksi halkeemaa vuoressa; ryömikäämme jalat edellä toiseen niistä ja koettakaamme vetää kiviä eteen, kehoitti Juslenius.
He kiiruhtivat kaikki kolme luolan perälle ja rupesivat ryömimään halkeamaan. Se oli ahdas ja kapea, mutta notkeita kuin olivat, luonnistui heidän tunkeutua niin syvälle, että Chronanderin, joka tuli viimeiseksi, onnistui jotenkuten peittää aukko muutamilla suuremmilla ja pienemmillä kivillä. Aika olikin jo täperällä, sillä samassa näkivät he luolan suun pimentyvän ja kohta sen jälkeen näkyi Pitkän Hindrich’in ilkeä naama varovasti kurkistavan sisään. Mutta kun hänen ruumiinsa sulki aukon, oli sisässä niin hämärä, ettei hän voinut mitään nähdä. Naama katosi jälleen.
Pakolaiset tohtivat tuskin hengittää. Chronander tarttui Binningius’en käteen ja puristi sitä uskollisesti. Tämä vastasi puristukseen ja kuiskasi vavisten:
— Nyt olen hengenvaarassa. Jumala vahvistakoon äiti-parkaani.
Jälleen kuului ratinaa luolan suulla. Se pimentyi vielä kerran. Sääri ja kohta toinenkin tunki alas aukosta. Pakolaiset eivät uskaltaneet hengittää, heidän sydämmensä tykytti kovasti, kallioseinien kostea kylmyys jähmisti heidän verensä, ja hätähiki tunki heidän otsastaan ja ohimoistaan.