Silloin kuului rämisevä metallinääni ilmassa, ensin yhdesti, sitten taajaan kuin hätähuutoja. Se oli palokello tuomiokirkon tornissa. Mutta se ei ollut tavallinen läppäys, vaan hätäkello, raju ja valittava, joka tunki läpi luiden ja lihasten kuin kauhun huuto.
— Kaupunki palaa! kuului ulkoa.
Pitkä Hindrich, joka jo jaloillaan oli ulottunut luolan pohjaan, pisti jälleen ylös päänsä ja huusi:
— Missä?
— Tuomiokirkon luona. Kaiketi palaa koko kaupunki taas, sanoi yksi miehistä.
— Kunhan vaan ei minun taloni palaisi, huusi Hindrich ja kiipesi jälleen ylös.
Päästyään vuorelle, näki hän mustan savun kiehtovan paksuna patsaana tuomiokirkon lähimmästä läheisyydestä, ja arvelematta alkoi hän kumppaniensa seuraamana juosta lyhyintä tietä kaupunkia kohden. Se suuri tulipalo, joka kuusi vuotta ennen oli pannut suuren osan kaupunkia poroksi, oli vielä tuoreessa kauhistavassa muistissa, ja palokellon läppääminen sai sentähden jokaisen pelosta pöyristymään.
Kun kaikki oli hiljaa, eikä enää ollut epäilemistäkään että miehet todellakin olivat poissa, ryömivät pakolaiset esiin piilopaikastaan, viileästä, hämärästä luolasta. Mielihyvällä hengittivät he raitista syysilmaa, ja pelastus uhkaavasta vaarasta täytti heidän sydämmensä ilolla.
Kun olivat hetken levänneet katsellen valtavaa näkyä, paksua, tulensekaista savupilveä, sanoi Chronander:
— Nyt on aika hakea laivaa. Savu leviää kaupungin yli joelle päin.
Taitaa nousta tuuli.