He alkoivat käydä takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet. Rannalla "Viimeisen Kopperin" luona löysivät he venheet. Laivalla vinkui jo väkihaulia. Ankkuria hinattiin paraikaa, ja raakapuilta irroittivat merimiehet purjeita.
He astuivat venheesen, ottivat airon toisesta venheestä ja soutivat laivalle. Laivurin kysymykseen, mitä he hakivat vastasi Chronander, että heillä oli matkustaja, jonka piti seurata laivalla. Binningius antoi Jakob Wollen kirjeen; kaikki oli järjestyksessä ja sydämmellisesti halattuaan toveriaan ja heidän onnentoivotuksiensa seuraamana nousi Binningius laivaan. Puolen tunnin kuluttua nostettiin ankkuri kokonaan, vieno iltatuuli täytti purjeet ja kaljaasi alkoi hitaasti liikkua pitkin linnanselän tyyntä pintaa. Linnan luona kiihtyi tuuli, ja pian eivät Chronander ja Juslenius enää voineet nähdä poismenevää toveria, joka laskevan syys-auringon valossa seisten peräkannella viittasi heille ehkä ikuiset jäähyväiset.
Kaljaasin myötätuulessa ohjatessa kulkuansa pitkin Ruissalon tammipuitten kasvavia rantoja Airiston selille, palasivat Chronander ja Juslenius kaupunkiin. Kun he soutivat "Viimeisen Kopperin" ohi, näkivät he venheen tulevan rannasta. Siinä istui Pitkä Hindrich, joka nähtyänsä jo kaukaa, ettei hänen talonsa ollutkaan vaarassa, miehinensä paikalla oli palannut takaisin jatkamaan pakolaisten takaa-ajoa ja nyt turhaan etsittyään palasi kotiinsa.
Kun Pitkä Hindrich näki ylioppilaiden soutavan ja samalla huomasi että kaljaasi oli purjehtinut pois käsitti hän kohta mitä oli tapahtunut. Purren hammasta kiukusta, pudisti hän nyrkkiään ylioppilaille ja huusi:
— Te olette auttaneet Binningius’en pakoon Wollen laivalla.
— Jos tiedätte sen, niin hakekaa häntä sieltä, Pitkä Hindrich, vastasi
Chronander ivaten.
VIII.
Tulipalo, joka houkutteli Pitkän Hindrich’in keskeyttämään takaa-ajoansa, oli alkanut piispan kartanossa. Enin osa tavaroista oli jo viety kaljaasiin, jonka seuraavana aamuna piti lähteä purjehtimaan. Piispan perhe aikoi kumminkin olla yötä kotonaan.
Tuli oli päässyt irti alakerrassa ja täytti heti savullaan käytävät ja portaat, Kohta leimusivat liekit ikkunoista ja sytyttivät lähellä olevan puukartanon, josta tuli levisi seuraavaan taloon.
— Piispan talo palaa! oli huuto, joka kohta kaikui ympäri koko kaupungin. Väkeä kokoontui, miehet ja vaimot muodostivat jonoja aina torilla olevalle kaivolle ja jokeen saakka, antaen vesiämpärien kulkea kädestä käteen. Liekit ratisivat ja sähisivät, kipinöitä ja kekäleitä lensi ilmassa tuiskuten alas rakennusten katoille, joilla sitä varten asetetut, vesiämpäreillä varustetut vartiat niitä sammuttivat, tahi putosivat tuomiokirkon tiilikatolle, jossa ne kytivät ja savusivat. Sanomaton sekasorto vallitsi ahtailla kaduilla. Ihmiset juoksivat kuin muurahaispesässä korjaten omaisuuttaan läheisistä taloista Ryssänmäen kallioille. Yhdellä kohdalla oli katu kumminkin aivan tyhjä. Se oli piispan kartanon edustalla. Täällä ei kukaan heittänyt vettä liekkeihin, jotka vapaasti saivat tehdä hävitystyötään. Taika-uskoinen kansa piti tulipaloa, juuri kun piispan perhe tavaroineen oli talolta poislähdössä, perkeleen ja pahojen henkien työnä, ja kuin kummituksia peläten, katseli se ahnaiden liekkien menettelyä. Joka kerta kun tulipatsas tupruten syöksi ikkunasta, levittäen kipinäsateen ympärilleen, vetäytyi väki kauemmaksi, kuiskaten että liekeissä ja savussa oli näkynyt hirmuisia olentoja, jotka jälleen katosivat.