Neiti Gudelina seisoi kadulla väännellen käsiään, voimatonna säikähdyksestä ja kauhusta. Silloin tuli Hebla, joka oli ollut kaupungilla, juosten ja töin tuskin raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi. Kun hän näki tätinsä yksinään, kysyi hän:
— Missä on Anna?
— Eikö hän ole sinun kanssasi? vastasi Gudelina kalveten.
— Ei!
— Jumala auttakoon, silloin on hän vielä sisässä.
Gudelina alkoi valittaa kovasti ja pyysi että joku pelastaisi lapsiraukan. Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
— Ei kannata koettua, sanoi vihdoin eräs vanha merimies, hän jää kyllä sinne, missä hän on; se joka häntä pitää, ei anna häntä niin helposti.
Ymmärtämättä tämän tarkoitusta, käsitti Hebla vaan vastauksen sydämmettömyyden. Hän ei enempää arvellut, vaan juoksi palavaan rakennukseen, jonka ovea tuli ei vielä ollut saavuttanut.
Kohta sen jälkeen kun hän oli kadonnut rakennuksen sisään, alkoi savua myös tunkea ovesta — — —
Kun Pitkän Hindrich’in esiintyminen häiritsi ylioppilasten kemuja linnan puutarhassa, palasivat nämä kaupunkiin. He olivat ehtineet sillalle, kun liekit alkoivat näkyä ja kellon ensi läppäykset kuuluivat. Juosten kiiruhtivat he palopaikalle eri katuja, ja Andreas ehti ensin perille.