— Missä on Hebla? kysyi hän tädiltä hengästyneenä.
Tämä osoitti palavaa kartanoa.
Enempää vastausta odottamatta hyökkäsi Andreas sisään pelastaakseen rakastettuaan. Hän löysi hänen portailla kaatuneena ja liiallisen savun hengittämisestä voimatonna. Hän otti hänen syliinsä; muutamilla harppauksilla oli hän jälleen raittiissa ilmassa ja kantoi hänet hautausmaalle. Heblan pää nojasi hänen olkapäätä vastaan, ihanat kasvot olivat kuoleman kalpeat ja suu kiinni. Kun hän siten kantoi häntä sylissään liekeistä pelastuneena, heräsi hänessä äkillinen tunne että Hebla, leväten siinä voimatonna hänen rintaansa vastaan, nyt oli hänen omansa, ja ettei elämän todellisuus vielä ollut vaatinut hänet häneltä. Hän taivutti päänsä alas ja painoi pitkän sydämmellisen suudelman hänen huulilleen. Hebla huokasi syvään, laski kuin unessa kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä lähemmäksi häntä. Kohta sen jälkeen avasi hän silmänsä ja katsoi häneen, mutta sulki ne jälleen heikosti. Andreas pani hänet varovasti savulta ja kipinöiltä suojeltuun paikkaan, sillaikaa kun eräs lähellä oleva, joukossa seisova ylioppilas juoksi vettä hakemaan.
— Pelastakaa pieni Anna, pelastakaa piispan lapsi! huusi Gudelina, mutta ei kukaan hänestä välittänyt. Silloin rupesi väki katsomaan palavan piispan kartanon viimeiseen ikkunaan, jonne tuli ei vielä ollut ehtinyt. Pienten lasiruutujen takaa näkyi kalpeat peljästyneet lapsen kasvot.
— Auttakaa! huusi Gudelina peittäen silmänsä. Hän pyörtyi, polvet kävivät voimattomiksi ja hän kaatui kadulle.
— Kuka huutaa apua? kuului raikas ääni joukosta, ja eräs nuori nainen tuli kiivaasti esiin.
— Tuolla on lapsi sisällä! vastasi joku.
— Miksi ei kukaan mene auttamaan? kysyi nuori nainen.
— Kuka sinne tohtii mennä, tuohon kirottuun kartanoon, kuului vastaus.
Anna Svenonia, hän se näet oli, katsoi ylenkatseellisesti joukkoon.