He tyhjensivät pikarinsa kerrassaan, ja Chronander antoi kannun kiertää täyttääkseen ne uudelleen.

Petrus Torpensis koputteli pöytään sormillaan ja veitikkamainen hymy leikki hänen huulillaan. Ylioppilaat katsoivat odottaen häneen. He tiesivät kokemuksesta sen olevan merkin, että jotakin hauskaa oli tulossa.

He eivät tarvinneetkaan kauan odottaa. Hän tyhjensi vielä kerran pikarinsa ja lauloi sitten syvällä bassoäänellään:

Kyllähän hullusti aattelin silloin
Kun lempeä riemuksi luulla ma voin
Ja leikitsin tyttösen kanssa ma illoin
Ja öill’ oluttynnyrit tyhjäksi join.

Ma hyppelin, jalkoja ilmahan heitin,
Ma temmelsin, painia löin hikipäin,
Mut kohta ma kasvoni nurkkahan peitin
Kun vaan vilahdukselta Reetaani näin.

Ja Reetaani hetken jos sain puhutella,
Niin maailman onnellisin olin mies,
Ma yöt utulinnoja voin rakennella
Ja mietteeni — lempo ne tutkia ties!

Mut yhtenä iltana miehenpä toisen
Näin Reetaani suutelevan simasuin,
Jo hornahan heitin ma henttuni moisen
Ja kannuhun tartuin ja viisastuin.

Ja nyt ijät’ saan vapauttani laulaa
Niin kauan kuin syömmeni sykkii ja lyö,
En tartu ma enää rakkauden paulaan,
Ei toiste se rintaani kalva ja syö!

Riemuhuudoilla tervehdittiin tätä laulua. Mutta kun Petrus tahtoi tyhjentää pikarinsa, ei se ollutkaan täytetty.

— Sinä konna, kiljasi hän novitiolle, jonka toimena oli häntä palveleminen, niinkö sinä velvollisuuksiasi täytät? Kannu tänne!