Novition kiiruhtaessa pitkän pöydän toiseen päähän viinikannua hakemaan veti Petrus kengän jalastaan ja antoi kaataa viiniä siihen. Sitten täytyi novition langeta polvilleen, juoda kengästä ja pyytää anteeksi seuraavalla Petrus'en määräämällä tavalla:
— Minä Ericus Binningius anon nöyrästi anteeksi pahantekoni ja lupaan aina edelleen olla suuriarvoisen ja korkeastioppineen Petrus Torpensis'en nöyrä palvelia.
— Ja nyt uuniin, komensi Petrus; ja novitio kiipesi kaikkien nauraessa uuniin ja sieltä savupiippuun, niin että jalat vaan näkyivät.
—- Tule jälleen alas, käski Petrus; ja mustana kuin nuohaaja ja surkean näköisenä seisoi Ericus jälleen lattialla tomu- ja nokipilvessä.
Samassa avattiin ovi ja ylioppilaille vallan tuttu henkilö tuli hiipien kellarihuoneesen. Hän oli puettu pitkään harmaasen kaappuun, jonka alta pilkoitti sotamiehen sapeli; kädessä oli hänellä pitkä ja vahva sauva ja päässä sotilaslakki. Hän oli kaupunginvahdin päällikkö, n.s. kaupunginvahtimestari Hindrich Staffanson, jota pituutensa vuoksi tavallisesti sanottiin "pitkäksi Hindrichiksi." Suuren kuparinvärisen nenänsä ohitse heitti hän nopean silmäyksen ylioppilasten toimiin, ja häijy hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten meni hän myymäpöydän luo ja pyysi tuopin olutta. Hän näytti kovasti juopuneelta, ja jalat eivät tahtoneet oikein kantaa häntä.
Tuskin oli hän päässyt ovesta sisään, ennenkuin ylioppilasten herjasanat tuiskusivat häntä kohtaan. Turhaan koetti hän säilyttää mahtavaa arvollisuuttaan, jota katsoi virkansa vaativan; hänen juopumuksensa tuli hänen vanhoille vastustajilleen avuksi. Kun hän lopulta huomasi että hänen arvonsa seisoi yhtä heikoilla jaloilla kuin hän itse, hoiperteli hän pöydän luo, löi kepin siihen niin että pikarit hyppivät ja uhkasi mennä rehtoriin laulelemaan, että ylioppilaat istuivat täällä ja joivat päästöolutta, vaikka se yliopiston säännöissä oli ankarasti kielletty. Mutta samassa pettivätkin hänen jalkansa ja hän romahti pöydän alle, voimatta enää nousta sieltä.
Ylioppilaat tervehtivät hänen lankeemustaan korkeilla riemu® huudoilla.
Silloin kaikui äkkiä Petrus Torpensis’en ääni yli hälinän.
— Koska hän tahtoo mennä rehtoriin, mutta nähtävästi ei voi sitä tehdä omin voimin, niin on se meidän kristillinen velvollisuutemme auttaa häntä. Kantakaamme hänet rehtorin pihaan.
Ehdotukseen suostuttiin riemulla. Ylioppilaat ja kaupunginvahti olivat näet alituisessa sotatilassa keskenään, ja tilaisuus kostaa monesta entisestä tappiosta oli liian houkutteleva, ettei sitä olisi käytetty hyväksi. Kahdeksan novitiota määrättiin ottamaan mies olkapäilleen, ja huolimatta hänen rynnistelyistään ja potkuistaan lähti joukko liikkeelle. Ensimmäisenä kävi Binningius soittaen viulua, sitten kaksi ylioppilasta kantaen päresoihtuja, ja näiden jälessä Chronander ja Petrus Torpensis, joka jälkimäinen kädessään huiskutti kaupungin vahtimestarin sauvaa. Sitten seurasi nuo kahdeksan novitiota rynnistelevän kuormansa kanssa, joka joka silmänräpäys oli vaarassa pudota maahan. Muut ylioppilaat, kaksi aina rivissään, lopettivat juhlasaaton, joka meluten ja hälisten läksi liikkeelle. Viinuri, joka aukaisi oven ja suuressa messinkikynttilänjalassa olevalla kynttilällä näytti heille valkeata, nauroi niin, että kyyneleet olivat silmissä, ja kapakoitsia Matti Balitta seisoi lihavana ja kaljupäisenä keskellä tyhjää tupakan savulla täytettyä huonetta ja katseli meniöitä leveästi nauraen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: sen saatte vielä maksaa.
Kun saattojoukko oli tullut kadulle, aitoi Petrus Torpensis matalalla äänellä laulaa hautausvirttä de profundis, ja kaikki muut yhtyivät siihen yhtä salaperäisesti. Katu oli pimeä ja yö pilvinen. Kaksi päresoihtua heitti talojen salvatuille akkunan luukuille epäselvän, häilyvän valon, joka muutti paikkaa heidän kulkiessaan; mutta hitaasti eteenpäin marssivat ylioppilaat tummissa kaapuissaan ja näyttivät varjoilta pimeässä.