"Ei mikään olisi minusta vähemmin mieluista. Jo nyt on välttämättömyys pakottanut minut puhumaan Gian Marialle enemmän kuin olisin toivonut." Ja ylväällä eleellä hän osoitti, että keskustelu oli päättynyt, ja kääntyi poistumaan muurilta.
Hänellä oli lyhyt neuvottelu Francescon kanssa; sen aikana viimemainittu tiedusti hänen mielipidettään erinäisistä puolustustoimenpiteistä ja teki ehdotuksia, joihin kaikkiin hän suostui, samalla kun hänen toivonsa nopeasti lujittui hänen huomatessaan, että ainakin tällä miehellä oli tietoja siitä tehtävästä, johon hän oli ryhtynyt. Hänen sydämensä keveni, ja hänessä heräsi iloinen luottamus, kun hän katseli tuota suoraryhtistä, sotaista hahmoa, jonka käsi niin tutunomaisesti lepäsi hänen omalta osaltaan näyttävän miekan kahvalla ja jonka katse oli niin tyyni; ja kun tämä mies puhui vaaroista, tuntuivat ne häipyvän mitättömiksi hänen sävystään niin selvästi soinnahtavan halveksimisen karkoittamina.
Fortemani kintereillään Francesco nyt liikkui linnassa järjestämässä ehdottamiaan toimenpiteitä öykkärin yhä seuratessa häntä uskollisena ja ihmettelevänä kuin koira isäntäänsä, tajuten, että tässä oli tosiaankin onnen soturi, jonka rinnalla hänen kaltaisensa olivat pelkkiä kuormarenkejä. Luottamusta viritti Ercolessa myöskin Francescon magneettinen, horjumaton varmuus, sillä kreivi tuntui pitävän koko juttua mainiona pilana, ilveilynä, joka näyteltiin Babbianon herttualle ja saman herttuan kustannuksella. Ja aivan samoin kuin Francescon ripeä sävy puhalsi luottamusta Fortemaniin ja Valentinaan, puhalsi se sitä myöskin Fortemanin turmeltuneihin kumppaneihin. Heihin tarttui hänen intonsa, ja koska he ihailivat häntä, johtuivat he ihailemaan asiaa, jota he ajoivat, ja vihdoin ylpeilemään siitä osasta, jonka Francesco kullekin heistä määräsi. Yhdessä tunnissa oli Roccaleonessa syntynyt niin uuttera hyörinä, sellainen tuikean hilpeyden ja raikkaan rohkeuden ilmakehä, että Valentina sen havaitessaan ihmetteli, millainen taikuri oli tämä mies, jonka hän oli korottanut linnoituksensa päälliköksi ja joka niin lyhyessä ajassa oli saanut aikaan niin ihmeellisen muutoksen hänen varusväkensä käytöksessä.
Ainoastaan yhden kerran Francescon hilpeys petti, ja se tapahtui silloin, kun hän asevarastossa käydessään huomasi, että siellä oli yksi ainoa ruutitynnyri. Hän kääntyi Fortemanin puoleen, tiedustaen, mihin Gonzaga oli pannut ruudin säilöön, ja kun Fortemani ei tietänyt siitä asiasta sen enempää kuin hänkään, lähtihän etsimään Gonzagaa. Haeskeltuaan kautta koko linnan hän löysi keikarin astelemassa puutarhan viinikäytävällä, innokkaasti keskustellen Valentinan kanssa. Hänen lähestyessään hovimiehen käytös muuttui hillitymmäksi, ja hänen otsansa synkkeni.
"Herra Gonzaga", luikkasi Francesco hänelle. "Mihin olette kätkenyt ruutivarastonne?"
"Ruudin?" sopersi Gonzaga äkkiä heränneiden, pelokkaiden aavistusten hyydyttämänä. "Eikö sitä ole asevarastossa?"
"Kyllä — yksi pieni tynnyri, joka riittää yhteen tai kahteen tykinpanokseen, mutta sitten ei jää mitään pyssyjämme varten. Siinäkö koko varastonne?"
"Jollei asevarastossa ole muuta, ei meillä ole enempää." Francesco seisoi sanattomana, tuijottaen häneen, ja tumma puna levisi hänen poskilleen. Tällä suuttumuksen hetkellä hän unohti heidän asemansa eikä lainkaan ajatellut sitä mielihaikeaa, jota Gonzagan täytyi tuntea, koska hän oli kärsinyt arvonalennuksen, kun Valentina oli määrännyt uuden linnanpäällikön.
"Ja sillä tavoinko te olette lujittanut Roccaleonea?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli pureva kuin veitsi. "Olette varannut tänne aikamoisen määrän viiniä, lammaslauman ja loputtomasti herkkuja", pilkkasi hän. "Mielittekö pommittaa vihollisia niillä vai laskitteko, ettei vihollisia tulisi lainkaan?"
Tämä kysymys hipaisi niin likeltä totuutta, että se sytytti Gonzagan mielessä raivon, joka siksi hetkeksi teki hänestä miehen. Se oli viimeinen puhallus, joka lietsoi ilmiliekkiin hänen sielussaan kytevän vihan.