"Herra Gonzagan rohkeus näyttää olevan senlaatuinen, että se vähenee sitä mukaa kuin sen tarve lisääntyy", virkkoi Valentina.
"Te sekoitatte rohkeuden, madonna, tyhmään hurjapäisyyteen", vastasi hovimies. "Ehkä opitte sen ymmärtämään, kun turmio teitä kohtaa."
Pian he saivat tietää, ettei tällainen mielipide ollut ainoastaan
Gonzagalla, sillä heidän ehdittyään pihalle työntyi heidän eleensä
vanttera mies-hylkiö, jolla oli mustat kulmakarvat ja jonka nimi oli
Cappoccio.
"Muutama sana teille, herra Gonzaga, ja teille, herra Ercole." Hänen esiintymisestään uhkui röyhkeätä hävyttömyyttä, ja koko seurue seisahtui. Francesco ja Valentina kääntyivät niihin kahteen mieheen päin, joita hän puhutteli, ja odottivat kuullakseen, mitä hänellä saattoi olla sanomista heille. "Silloin, kun astuin palvelukseenne, selitettiin minulle, että jouduin puuhaan, josta koituisi minulle vain vähä vaaraa. Minulle ilmoitettiin, ettei otaksuttavasti lainkaan taisteltaisi, ja jos taisteltaisiinkin, niin sattuisi vain kahakka herttuan miesten kanssa. Samoin vakuutitte myöskin tovereilleni."
"Teittekö tosiaankin niin?" kysyi Valentina, sekaantuen puheeseen ja osoittaen kysymyksensä Fortemanille, jolle Cappoccion sanat olivat tarkoitetut.
"Tein, madonna", tunnusti Ercole. "Mutta siinä luotin herra Gonzagan vakuutukseen."
"Sallitteko", jatkoi tyttö, kääntyen Gonzagan puoleen, "värvätä miehet sellaisen sopimuksen pohjalla?"
"Sensuuntainen oli välipuhe, madonna", oli keikarin pakko myöntää.
Valentina silmäili häntä tuokion hämmästyneenä. Vihdoin hän lausui:
"Herra Gonzaga, taidan alkaa tuntea teidät."