"Vannon, vannon!" huusi narri pelokkaan hätäisesti käsi tikarin kahvalla, jonka Fanfulla nyt ojensi häntä kohti.
"Nouda nyt pappi, kelpo narri!" kehoitti kreivi, hymyillen kyssäselän äkilliselle pelolle. "Sinun ei tarvitse pelätä meitä ollenkaan."
Ilveilijän poistuttua suorittamaan asiaansa Francesco kääntyi kumppaninsa puoleen.
"Fanfulla, olette kovin varovainen", virkkoi hän huolettomasti hymyillen. "Mitä väliä sillä olisi, jos minut tunnettaisiin?"
"En soisi sen tapahtuvan kuningaskunnan hinnastakaan teidän ollessanne niin likellä Sant' Angeloa. Me kuusi viimeöisen kohtauksen osanottajaa olemme tuomitut — ne meistä, jotka eivät ole vielä kuolleet. Minä ja Lodi, jollei hän joutunut kiinni, saatamme pelastautua pakenemalla. Babbianon alueelle en enää koskaan laske jalkaani, niin kauan kuin Gian Maria on herttua, jollen ole kyllästynyt tähän maailmaan. Mutta seitsemännestä — teistä itsestänne ei salaisuus ole voinut tulla ilmi, kuten kuulitte Lodin vannovan. Mutta jos hänen korkeutensa kuulisi teidän olleen näillä tienoin ja minun seurassani, saattaisi epäluulo johtaa hänet hankkimaan asiasta selvyyden."
"Niin! Entä sitten?"
"Sitten?" kertasi toinen, silmäillen Francescoa hämmästyneenä. "Niin, sitten raukeaisivat ne toiveet, jotka olemme teihin perustaneet — jokaisen miehennimen arvoisen babbianolaisen toiveet. Mutta tuossahan tulee narri-ystävämme, ja hänen kintereillään on munkki."
Fra Domenico — se oli hänen perin sopiva nimensä, tämän pyhän Dominikuksen seuraajan — uhkui lähestyessään juhlallisuutta, jota pikemmin huokui hänen pyylevästä vartalostaan kuin kutsumuksensa arvon ylpeästä tunnosta. Hän kumarsi Fanfullalle, niin että hänen leveät, tulipunaiset kasvonsa painuivat näkymättömiin ja näkyviin tuli niiden sijasta keltainen, sileäksi ajeltu päälaki. Se teki samanlaisen vaikutuksen kuin aurinko olisi painunut mailleen ja kuu noussut sen sijalle.
"Oletteko lääketaitoinen?" tiedusti Fanfulla lyhyesti.
"Kyllä jonkun verran, jalo herra."