Hän oli siihen mennessä saanut takaisin malttinsa. Hän oivalsi olevansa hengenvaarassa, ja juuri hänet vallannut pelko tuntui, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, antaneen hänelle voimia esittää osansa.
Valentina silmäili häntä katseessaan hieman epäluuloinen ilme. Mutta Francescon selkeillä kasvoilla ei näkynyt epäluulon varjoakaan. Hänen silmänsä melkein hymyilivät, kun hän tiedusti Gonzagalta:
"Minkä tähden ette tuonut sitä monna Valentinalle?" Hovimiehen poskille lehahti puna. Hän kohautti olkapäitään kärsimättömästi ja vastasi kiukun tukahduttaessa hänen ääntänsä.
"Teistä, herra, joka tunnutte syntyneen leirissä ja kasvaneen vahtihuoneissa, ei Gian Marian minulle valmistama loukkaus liene koko laajuudessaan selvä. Kenties te ette tajua, että sen kirjeen koskettaminenkin tahrasi käsiäni; minua hävetti sanomattomasti ajatellessani, että tuo herttua älliö piti minua sopivana maalina sellaiselle nuolelle. Olisi senvuoksi turhaa koettaa saada teitä käsittämään, kuinka mahdoton minun oli alistua siihen lisähäpeään, että joku toinen näkisi tämän herjauksen, jota en kyennyt kostamaan. Tein, hyvä herra, sille kirjeelle ainoan mahdollisen tempun. Rypistin sen kädessäni ja viskasin sen luotani aivan samoin kuin koetin viskata sen sisällön pois mielestäni. Mutta valppaat urkkijanne, herra Francesco, toivat sen teille, ja joskin häpeääni on näytelty noille räyhääville sotilaille, on se ainakin täyttänyt sen tarkoituksen, että on pelastanut monna Valentinan. Sitä varten olisin tarpeen tullen valmis loukkaamaan muutakin kuin ylpeyttäni, joka pakotti minut pysymään vaiti tästä sanomasta."
Hän puhui niin vilpittömän kiivaasti, että se tehosi sekä Francescoon että Valentinaan, ja viimemainitun silmissä oli lempeämpi ilme hänen nyt katsellessaan Gonzagaa — tätä Gonzaga-parkaa, jolle hän, sen hän tunsi, oli tehnyt karkeata vääryyttä ajatuksissaan. Francesco, aina hyväntahtoinen, piti hänen kiihkeätä lausuntoaan oivallisena.
"Herra Gonzaga, ymmärrän arastelunne. Teette minua kohtaan väärin arvellessanne, etten niitä käsittäisi."
Hän nielaisi huomautuksen, jonka hän oli lausumaisillaan uudelleen, nimittäin sen, että Gonzaga olisi siitä huolimatta tehnyt viisaammin, jos olisi heti näyttänyt sen kirjeen Valentinalle. Sensijaan hän työnsi koko asian nauraen sivuun ja ehdotti, että he nauttisivat aamiaista, niin pian kuin hän olisi riisunut haarniskansa.
Hän lähti riisuutumaan, samalla kun Valentina suuntasi askeleensa ruokasaliin seurassaan Gonzaga, jolle hän nyt koetti korjata epäluulojaan melkein liiallisen ystävällisellä käytöksellä. Mutta eräs henkilö pysyi kylmänä Gonzagan kirjejutussa lausumista, korkeasointuisista sanoista huolimatta. Se oli Peppe, tämä narreista viisain. Hän riensi Francescon jälkeen, ja ritarin riisuessa aseistustaan hän toi julki epäluulonsa. Mutta kärsimättömästi Francesco ajoi hänet ulos, ja Peppe lähti murhemielellä ja vannoen, että narrin viisaus oli totisesti parempi kuin viisaiden narrimaisuus.
Koko sinä päivänä Gonzaga tuskin hievahti pois Valentinan kupeelta. Hän keskusteli aamupäivällä neidon kanssa laajasti runous- ja sivistyskysymyksistä, mielien sillä tavoin näyttää, kuinka suunnattomasti hän henkisesti oli rehentelevän Francescon yläpuolella. Illalla, päivän kuumuuden jäähdyttyä ja saman herra Francescon mentyä muureille järjestämään joitakuita puolustustoimenpiteitä, Gonzaga oli keilasilla Valentinan ja hänen hovinaistensa kanssa — kun viimemainitutkin olivat tointuneet siitä pakokauhusta, joka heitä aikaisemmin oli raastanut.
Sinä aamuna oli Gonzaga ollut ahtaalla nähdessään suunnitelmiensa romahtavan. Sinä iltana, vietettyään päivän Valentinan seurassa — ja neidon oltua hänelle niin herttainen ja ystävällinen — alkoi hän taaskin rohkaistua, ja hänen lennokas mielensä kuiski hänen sieluunsa toivoa, että sittenkin saattoi kaikki käydä niinkuin hän oli alunpitäen aikonut, jos hän vain käyttelisi korttejaan taitavasti eikä turmelisi mahdollisuuksiaan liiallisella hätäilyllä, joka oli kerran ollut saattaa hänet häviöön. Hänen aikomustaan lujitti samana iltana Gian Marialta saapunut sanoma; herttua oli siihen mennessä alkanut varmasti uskoa, että Gonzagan suunnitelma oli rauennut tyhjiin. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut aiheuttaa monna Valentinan linnanpäälliköksi itseään nimittävän häikäilemättömän hullun uhkaamaa verenvuodatusta, vaan lykkäsi tuonnemmaksi pommituksen, toivoen nälän sillä välin muokkaavan kapinallisen varusväen mielialaa alistuvammaksi.