Francesco luki tämän sanoman madonnan sotilaille, jotka ottivat sen vastaan riemukkaasti. Heidän luottamuksensa Francescoon kasvoi satakertaiseksi heidän saatuaan tämän todistuksen hänen kaukonäköisyytensä tarkkuudesta. Illallispöydässä oli niin ollen hilpeä seurue, ja hilpein kaikista oli herra Gonzaga, jonka yllä oli perin komea, purppuranvärinen silkkipuku niin suurimerkityksisen tilaisuuden kunniaksi.
Francesco nousi ensimmäisenä pöydästä, pyytäen monna Valentinalta lupaa mennä suorittamaan jotakin tehtävää, joka vaati hänen läsnäoloaan muureilla. Neito salli hänen mennä ja istui senjälkeen miettivänä, ei välittänyt Romeon kevyestä pakinasta eikä myöskään Petrarcan sonetista, jonka hovimies pian lauloi seurueelle. Hänen ajatuksensa kieppuivat kaikki pöydästä poistuneen miehen ympärillä. Hän oli tuskin virkkanut sanaakaan Francescolle sen huumeisen hetken jälkeen, jolloin he olivat muurilla katsoneet toistensa silmiin ja nähneet salaisuuden, jota kumpikin piilotti toiselta. Minkä tähden ei Francesco ollut tullut hänen luoksensa? kysyi hän itseltään. Ja sitten hän muisti, kuinka Gonzaga oli koko päivän ollut takertuneena hänen vierelleen, ja oivalsi myöskin, että juuri hän äkkiä omituisen ujoksi käyneenä oli kaihtanut Francescon seuraa.
Mutta kainoutta voimakkaampi oli nyt hänen halunsa olla lähellä Francescoa ja kuulla hänen ääntänsä, nähdä Francescon taaskin katsovan häneen, kuten hän oli katsonut sinä aamuna, kun hän, Valentina, peloissaan hänen tähtensä oli koettanut estää häntä vastustamasta sotilaiden raukkamaista mielihalua. Iältään kypsynyt tai kokemuksiltaan kypsyneempi nainen olisi varronnut, kunnes mies olisi tullut hänen luoksensa. Mutta herttaisessa luonnollisuudessaan Valentina ei milloinkaan etsinyt verukkeita eikä viivyttelyjuonia. Hän nousi hiljaa pöydästä ennen Gonzagan laulun päättymistä ja pujahti yhtä hiljaa pois huoneesta.
Oli kaunis ilta; ilma oli täynnä hedelmällisen maan keväistä tuoksua, ja syvän sininen taivas muistutti välkkyvää, tahdikasta kupukattoa, jonka vaaleahkossa osassa heloitti puoliympyrän muotoinen, kasvava kuu. Samanlainen oli kuu ollut silloin, muisti hän, kun hän oli sitä katsellut ajatellessaan Francescoa heidän Acquaspartassa tapahtuneen, lyhyen kohtauksensa jälkeisenä iltana. Hän oli saapunut pohjoiselle muurille, jonne Francesco oli ilmoittanut tehtäviensä häntä kutsuneen, ja tuolla hän näki miehen — ainoan muurillaolijan — nojaamassa hammasharjaiseen rintasuojukseen ja silmäilemässä Gian Marian leirin valoja. Mies oli paljain päin, ja hänen hiuksissaan kimaltelevasta kultaisesta verkosta Valentina tunsi hänet. Hiljaa tyttö hiipi hänen taaksensa.
"Haaveilemmeko täällä, herra Francesco?" kysyi hän ehdittyään hänen vierelleen, ja hänen sanoissaan soinnahti nauru.
Ritari pyörähti ympäri kuullessaan hänen äänensä ja alkoi sitten hänkin nauraa hiljaa ja iloisesti.
"Tämä on haaveellinen ilta, ja tosiaankin minä haaveilin. Mutta te hajoititte unelmani."
"Te pahoitatte mieltäni", moitti tyttö. "Varmastikin ne nimittäin olivat mieluisia, koska te päästäksenne tänne ja helliäksenne niitä erositte — meistä."
"Niin — ne olivat mieluisia", myönsi ritari. "Ja kuitenkin ne olivat hieman surullisia, mutta turhia kuten unelmat yleensä ovat. Teillä oli oikeus ne hajoittaa, sillä ne koskivat teitä."
"Minuako?" äänsi Valentina, jonka sydän alkoi sykkiä kiivaammin, niin että hänen poskilleen levisi puna, jonka salaamisesta hän kiitti yötä.