"Sen tähden, että minä en ole herttua."
"Entä sitten?" huudahti Valentina, lisäten halveksivasti: "Tuolla istuu herttua. Oi, kuinka voisin pitää liian uskallettuina teidän suustanne niitä sanoja, jotka juuri haluaisin kuulla? Mitä merkitsee minulle aatelisarvonne? Tiedän, että olette vilpittömin ritari, ylevin herrasmies ja uljain ystävä, joka koskaan on tullut ahdistetun neidon avuksi. Unohdatteko ne perussyyt, jotka saivat minut ryhtymään tähän vastarintaan? Olen nainen enkä vaadi elämältä enempää kuin sen, mihin naisella on oikeus — enkä vähempää."
Sitten hän vaikeni; taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa, kun hän ajatteli, kuinka nopeasti hän oli puhunut ja kuinka rohkeilta hänen sanansa olivat saattaneet kuulostaa. Hän kääntyi hieman toisaalle ja nojasi nyt rintasuojukseen, katsellen yöhön. Ja hänen niin seisoessaan kuiskasi hänen korvaansa hyvin tulinen ääni:
"Valentina, kautta sieluni, minä rakastan sinua!" Ja sitten kuiske, joka saattoi hänet miltei tuskallisen voimakkaan hurmion valtaan, äkkiä katkesi kuin tukahdutettuna. Taaskin Francescon käsi hapuili hänen kättänsä, jonka hän antoi, kuten hän olisi antanut koko elämänsä toisen suloisesta pyynnöstä, ja nyt oli soturin ääni vähemmän kiihkeä:
"Miksi pettäisimme itsemme julmilla toiveilla, oma Valentinani?" puhui hän. "Edessämme on tulevaisuus, se aika, jolloin tämä piiritys lopetetaan, Gian Maria on poistunut kotiinsa, ja sinä olet vapaa lähtemään. Minne aiot mennä?"
Tyttö katsahti häneen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja hänen silmissään oli huolestunut ilme, vaikka Francesco hämärässä valossa sitä tuskin näki.
"Lähden sinne, mihin sinä minua pyydät. Minne muualle pitäisi minun mennä?" lisäsi hän äänessään katkeruuden häive.
Ritari säpsähti. Neidon vastaus oli niin toisenlainen kuin hän oli odottanut.
"Entä setäsi —?"
"Mitä velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan? Oi, olen ajatellut sitä, ja aina — aina tähän aamuun saakka tuntui siltä kuin täytyisi luostarin olla lopullinen turvapaikkani. Olen viettänyt suurimman osan nuorta elämääni Santa Sofiassa, ja se vähä, mitä olen setäni hovissa elämää nähnyt, tuskin houkuttelee minua näkemään sitä enempää. Äiti abbedissa rakasti minua hiukan. Hän ottaisi minut takaisin, jollei —"