Hän keskeytti lauseensa ja katsoi Francescoon, ja tämä ehdottoman, suloisen antautumisen katse pyörrytti miehen päätä. Francesco ei muistanut, että Valentina oli Urbinon herttuan veljentytär, sen enempää kuin sitäkään, että hän itse oli Aquilan kreivi, jalosukuinen, mutta ei kovin varakas eikä Guidobaldon mielestä varmastikaan sen sopivampi Valentinan puolisoksi kuin jos hän olisi ollut yksinkertainen harhaileva ritari, jollaiselta hän näytti.
Hän astui nyt likemmäksi tyttöä, ja hänen kätensä — ikäänkuin totellen hänen tahtoansa voimakkaampaa käskyä, kenties neidon katseen käskyä — tarttuivat Valentinan olkapäihin, samalla kun hänen koko sielunsa keskittyi silmiin, kun hän katsoi neitoon. Päästäen sitten tukahdutetun huudahduksen hän painoi tytön rintaansa vasten. Hetkisen Valentina lepäsi värisevänä hänen sylissään ruskea pää hänen leukansa tasalla sydän sykkien hänen sydäntään vasten. Äkkiä kumartuen Francesco suuteli hänen huuliaan. Hän salli sen tapahtua kehoittavan vastustelematta. Mutta senjälkeen hän lempeästi työnsi Francescoa kauemmaksi itsestään; ja valmiina tottelemaan hänen vähäisimpiäkin toivomuksiaan mies hillitsi hurjaa kiihkeyttään ja päästi hänet irti.
"Anima mia!" huudahti ritari hurmaantuneena. "Sinä olet nyt minun, käyköönpä miten tahansa. Ei Gian Maria eivätkä kristikunnan kaikki herttuat riistä sinua minulta."
Valentina painoi kätensä hänen huulilleen vaimentaakseen hänet, mutta hän suuteli kämmentä, joten tyttö nauraen vetäisi kätensä taaskin pois. Ja nyt muuttui nauru vakavaksi juhlallisuudeksi, ja neito ojensi kätensä herttuan leiriä kohti, lausuen: "Raivaa minulle tie noiden ketjujen lävitse ja vie minut pois Urbinosta — kauas, minne Guidobaldon valta ja Gian Marian kosto eivät voi meitä seurata! Silloin olet voittanut minut omaksesi. Mutta siihen saakka vallitkoon lepotila näissä — meidän suhteissamme! Täällä on miehen työtä tehtävänä, ja jos olen heikko kuten tänä iltana, saatan heikentää sinuakin, ja silloin joutuisimme molemmat turmioon. Luotan sinun voimaasi, Fransceschino mio, totinen ritarini."
Kreivi olisi vastannut hänelle. Hänellä oli tytölle paljon kertomista — kuka ja mikä hän oli. Mutta Valentina osoitti portaiden yläpäätä, jossa häämöitti miehen hahmo.
"Tuolta tule vahtisotilas", virkkoi hän. "Jätä minut nyt yksin, rakas
Francesco! Mene! Alkaa olla myöhäinen."
Francesco kumarsi hänelle syvään, oikeana ritarina aina valmiina tottelemaan ja sanoi hänelle jäähyväiset sielu palavana.
Valentina katseli hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi muurin taipeen taakse. Sitten hän päästi syvän huokauksen, joka oli ikäänkuin kiitosrukous hänen elämäänsä tulleesta suuresta hyvästä, nojasi rintasuojukseen ja silmäili pimeyteen posket punehtuneina ja sydän yhäti voimakkaasti sykkivänä. Hän naurahti hiljaa itsekseen pelkästä onnellisuuden tunteesta. Gian Marian leiristä tuli hänen halveksumisensa kohde. Mitä mahtaisi herttuan valta, kun hänellä oli sellainen sankari puolustajanaan nyt ja vastaisuudessa? Tässä piirityksessä oli kohtalonivaa, johon hänen mielensä kiintyi. Tulemalla tällä tavoin asevoimin häntä vastaan Gian Maria pyrki voittamaan hänet vaimokseen; mutta herttuan kaikki saavutukset supistuivat siihen, että hän oli työntänyt hänet, Valentinan, sen miehen syliin, jota hän oli oppinut rakastamaan juuri tämän piirityksen nojalla. Illan pehmeä lämpö ja niityiltä leyhkivä tuoksu sopivat hyvin hänen mielialaansa, ja hänen poskiaan hyväilevästi hivelevä tuuli tuntui kaiuttavan hänen sydämestään lähteviä säveliä. Sillä hetkellä tuntuivat Roccaleonen vanhat, harmaat muurit sulkevan sisäänsä hänen paratiisinsa, ja hänen huuliltaan värähti vienosti vanhan rakkauslaulun katkelma. Mutta kuten paratiisissa — voi! — oli täälläkin käärme, joka kuulumattomasti hiipi hänen taaksensa ja pian sihisi hänen korvaansa. Ja sillä oli Romeo Gonzagan ääni.
"On lohdullista, madonna, että Roccaleonessa on ainakin yksi ihminen, jolla on rohkeutta laulaa."
Tämä sointuva, mutta nyt sanomattoman uhkaava ääni sai Valentinan hätkähtäen heräämään onnekkaista mietteistään, ja hän kääntyi puhujaan päin.