Valentina nousi seisomaan, hilliten hyvin suuttumuksensa ja säilyttäen äänensä tyynenä.
"Missä se todistuskappale on? Ei, ei; minun ei tarvitse sitä nähdä. Olkoonpa se mikä tahansa, mitä se minulle todistaisi? Sen, että sananne, sikäli kuin ne koskevat Babbianon politiikkaa, saattavat pitää paikkansa; Gian Marialle tekemämme vastarinta saattaa tosiaankin riistää häneltä valtaistuimen ja olla hyvä palvelus Aquilan kreiville; mutta miten se todistaisi oikeaksi tuon valheenne, että herra Francesco — sillä selvästikin puhutte juuri hänestä — että herra Francesco olisi mainitsemanne kreivin asiamies? Siitä valheesta, Gonzaga, teitä rangaistaan ansionne mukaan."
Hän vaikeni, jääden odottamaan vastausta, ja hänen tarkkaillessaan keikaria, hyydytti tämän rauhallinen esiintyminen hänen sydäntään. Hovimies oli niin itseensä luottava, niin varmuutta uhkuva, ja Valentina oli oppinut tietämään sen Gonzagassa merkitsevän, että vaaran ja miehen välillä oli luja varustus. Hän huoahti syvään.
"Monna, nämä julmat sananne eivät haavoita minua, koska sellaista odotinkin. Mutta minuun koskee — ja kipeästi — jollette te saatuanne tietää kaikki nöyrästi tunnusta tehneenne minua kohtaan vääryyttä, tuominneenne minua karkeasti väärin. Te luulette minun tulleen luoksenne ilkeä aikomus sydämessäni herra Francescoa kohtaan tuntemani kostonhimon kannustamana. Sensijaan en tänne tullessani tuntenut muuta kuin syvää murhetta sen vuoksi, että juuri minun ääneni täytyy haihduttaa kauniit harhaluulonne, ja väkevää harmia häntä kohtaan, koska hän on niin rumasti käyttänyt teitä omiin tarkoituksiinsa. Malttakaa, madonna! Eräässä suhteessa olette oikeassa. Ei ollut ihan oikein väittää, että tämä herra Francesco on Aquilan kreivin asiamies."
"Ahaa! Te peräydytte jo?"
"Vain vähän — mitättömän vähän. Hän ei ole asiamies, koska —" Hän empi ja katsahti nopeasti tyttöön. Sitten hän huokaisi, alensi ääntänsä ja mainiosti teeskennellen surua lopetti lauseensa: "Koska hän on itse Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
Valentina horjui hetkisen, ja väri häipyi hänen poskiltaan, jättäen ne norsunluun valkeiksi. Hän nojasi raskaasti pöytää vasten ja mietti kuulemaansa. Sitten veri syöksähti takaisin hänen kasvoihinsa yhtä äkkiä kuin oli kadonnutkin ja nousi ihan hänen ohimoihinsa saakka.
"Se on valhe!" kivahti hän. "Sellainen valhe, jonka tähden teitä ruoskitaan."
Keikari kohautti olkapäitään ja viskasi Francescon kirjeen pöydälle.
"Kas tuossa, madonna, sanojeni todistus!"