Sisemmän linnanpihan karkeat kivet hohtivat puhtaina ja kirkkaina aamuauringon paisteessa, vielä märkinä niitä edellisenä yönä huuhdelleesta rankasta sateesta.
Narri istui karkeatekoisella tuolilla pitkän käytävän eteisessä ja hautoi mietteitään, synkästi silmäillen välkkyvää kiveystä. Hän oli äkeissään, mikä oli harvinaista tässä hyväntuulisessa Peppessä, jollei veli Domenico ollut kysymyksessä. Hän oli koettanut puhua monna Valentinalle järkeä siltä, että herra Francescoa pidettiin vankina huoneessaan, ja neito oli käskenyt hänen rajoittamaan huomionsa ilveilyyn, esiintyen hänelle tylymmin kuin milloinkaan ennen. Mutta uhmaillen emäntänsä komennuksia hän oli hämmästyttänyt Valentinaa ilmoittamalla tietäneensä, kuka herra Francesco oli siitä päivästä alkaen, jolloin he olivat ensi kerran kohdanneet hänet Acquaspartassa. Hän oli aikonut sanoa enemmänkin. Hän oli aikonut lisätä, että Francesco oli karkoitettu Babbianosta ja että yleisesti tiedettiin hänen olevan vastahakoisen nousemaan serkkunsa valtaistuimelle. Hän oli aikonut selvittää emännälleen, että jos Francesco olisi sitä halunnut, hänen ei olisi tarvinnut alentua sellaiseen tekoon, jollaisesta Valentina häntä nyt syytti. Mutta Valentina oli sulkenut hänen suunsa ja karkoittanut hänet luotansa äkäisillä sanoilla ja vielä äkäisemmillä uhkauksilla.
Ja sitten oli Valentina lähtenyt jumalanpalvelukseen, ja narri oli etsinyt suojaa käytävän eteisestä purkaakseen siellä pahaa tuultansa — tai oikeastaan antautuakseen sen valtoihin — pohtiessaan naisten tyhmyyttä ja Gonzagan kavaluutta, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että tämä surkea asiantila oli juuri viimemainitun syytä.
Ja hänen istuessaan siellä — eriskummaisena, rujomuotoisena, korean täplikkääseen asuun puettuna olentona — valtasi hänet hillitön raivo. Miten heille nyt kävisi? Ilman Aquilan kreivin lujaa tukea olisi miehistö jo viikko sitten pakottanut Valentinan antautumaan. Mitä tapahtuisi nyt, kun kreivin peloittava komennuskyky ei enää ollut hillitsemässä sotilaita?
"Hän huomaa typeryytensä sitten, kun se on liian myöhäistä. Sellainen on naisten tapa", vakuutti hän itsekseen. Ja koska hän rakasti emäntäänsä, tyrmistytti se ajatus hänen uskollista sieluaan. Hän odottaisi paikallaan, kunnes monna Valentina palaisi jumalanpalveluksesta, ja sitten emäntä kuulisi — kaikki kuulisivat hänen sanansa. Hän ei enää sallisi niin helposti ajaa itseään pois. Kiihkeästi hän mielessään aprikoi, mitä hän sanoisi, kuinka yllättävällä, ponnekkaalla lauseella hän pakottaisi toiset kiinnittämään huomionsa hänen puheisiinsa, kun häntä säpsäytti kappelin portaille ilmestynyt hahmo. Se näyttäytyi äkkiä ja hiljaa kuin ilmestys, mutta se oli Romeo Gonzagan näköinen.
Hänet nähtyään Peppe vaistomaisesti vetäytyi eteisen pimentoon; hänen silmänsä erotti, kuinka epäilyttävän salavihkaiset hovimiehen liikkeet olivat, ja hän tarkkaili niitä tuiman kiihkeästi. Hän näki Romeon silmäilevän varovasti ympärilleen ja laskeutuvan sitten portaita alas varpaillaan ilmeisesti sen tähden, ettei hänen askeltensa ääni kantautuisi kappelissaolijoiden korviin. Lainkaan aavistamatta, että Peppe oli läheisyydessä hän senjälkeen ripeästi kiiruhti pihan poikki ja katosi ulommalle pihalle vievään holvikäytävään. Ja varmana siitä, ettei olisi vahingoksi jonkun verran tutustua hovimiehen puuhiin narri lähti seuraamaan häntä.
Huoneessaan Leijonan tornin kohdalla oli Aquilan kreivi viettänyt levottoman yön, häntä oli vaivannut sama pelko linnan kohtalosta, joka oli tuskastuttanut narria, mutta hän ei ollut yhtä herkkä syyttämään vankeudestaan Gonzagan juonittelua. Zaccarian saapuminen oli ilmaissut hänelle, että Fanfullan oli vihdoinkin täytynyt kirjoittaa, eikä hän voinut otaksua muuta, kuin että kirje oli joutunut monna Valentinan käsiin ja että se oli sisältänyt jotakin sellaista, minkä neito oli tulkinnut osoittavan hänellä olevan kavallusaikeita.
Katkerasti hän nyt moitti itseään siitä, ettei ollut ihan alusta alkaen avoimesti ilmaissut Valentinalle nimeään; katkerasti hän moitti neitoa siitä, ettei viimemainittu ollut suostunut edes kuulemaan sen miehen sanoja, jota hän vakuutti rakastavansa. Jos Valentina vain olisi maininnut, millä perusteilla hän epäili häntä, Francescoa, olisi hän, sen hän uskoi varmasti, voinut haihduttaa epäluulot yhdellä sanalla, selvittää, kuinka perusteettomat ne olivat ja kuinka vilpittömät hänen aikeensa neitoa kohtaan olivat. Eniten häntä kiusasi se, että Zaccarian niin kauan odotettu ja niin kauan viipynyt saapuminen osoitti, että hänen tuomansa uutiset olivat tärkeät. Sen seurauksena saattaisi olla, että Gian Maria saattaisi liikehtiä millä hetkellä tahansa ja että hänen toimintansa saattaisi olla laadultaan epätoivoista.
Fortemanin miehissä oli Francescon vangitseminen välttämättä herättänyt alakuloisuutta sekä harmia Valentinaa kohtaan, joka oli sen aiheuttanut. Juuri hänen kätensä oli pitänyt heitä koossa, hänen harkintakykynsä — josta he olivat saaneet eittämättömiä näytteitä — oli valanut heihin rohkeutta. Hän oli sellainen johtaja, joka oli osoittanut pystyvänsä johtamaan ja johon he luottivat niin, että olisivat olleet valmiit ryhtymään mihin tahansa hänen käskystään. Kuka heitä nyt johti? Fortemani oli vain yksi heistä, ja hän oli ihan satunnaisen seikan nojalla joutunut heidän komentajakseen. Gonzaga oli keikari, jonka tanssiaskelia he matkivat ja jonka älyä he halveksivat, kun taas Valentina, vaikka olikin uljas ja rohkea, oli sittenkin vain tyttö, jolla ei ollut maailmallista eikä senkään vertaa sotilaallista kokemusta ja jonka määräysten noudattaminen saattaisi olla samaa kuin itsemurha.
Tällaisia mielipiteitä ei kukaan kannattanut voimakkaammin kuin itse Ercole Fortemani. Milloinkaan hän ei ollut suorittanut mitään vastahakoisemmin kuin nyt Francescon vangitsemisen, ja kun hän mietti, mitä siitä todennäköisesti seuraisi, ei hänen tyrmistyksellään ollut rajoja. Hän oli oppinut pitämään arvossa ja omalla karkealla tavallaan jopa rakastamaankin heidän taitavaa linnanpäällikköään, ja saatuaan vangitsemishetkellä tietää, kuka Francesco oikeastaan oli, oli hänen ihailunsa kasvanut jonkunlaiseksi nöyräksi kunnioitukseksi sitä condottieroa kohtaan, jonka nimi oli Italian sotilaista samanlainen kuin jonkun suojeluspyhimyksen nimi.