Jotta hänen vankinsa vartiointi olisi varma, oli Gonzaga, joka nyt oli taaskin ruvennut Roccaleonen komentajaksi, käskenyt hänen viettää yönsä Francescon etuhuoneessa. Hän oli mennyt tätä määräystä pitemmälle ja viettänyt melkoisen osan yöstä itse kreivin huoneessa.
"Teidän ei tarvitse muuta kuin puhua", oli öykkäri vannonut, osoittaen Francescolle, millaiset hänen tunteensa oikein olivat, "ja linna on teidän. Kun lausutte vain sanan, liittyvät mieheni tottelemaan teitä, ja te saatte menetellä Roccaleonessa mielenne mukaan."
"Te kurja kavaltaja!" oli Francesco nauraen vastannut. "Ettekö muista, kenen palveluksessa olette? Antaa kaiken olla niinkuin on, Ercole! Mutta jos haluatte tehdä minulle palveluksen, niin sallikaa minun tavata Zaccariaa — sitä miestä, joka saapui Roccaleoneen tänä iltana." Sen oli Ercole tehnyt. Zaccaria tunsi tuomansa kirjeen sisällön hyvin, sillä Fanfulla oli sen ilmoittanut hänelle siltä varalta, että hänen oman turvallisuutensa tähden olisi pakko hävittää se — ja nyt hän katkerasti katui sitä, ettei ollut turvautunut siihen keinoon. Zaccarialta Francesco siis sai tietää kaikki, mitä halusi, ja koska ne tiedot vain vahvistivat hänen pelkoaan, ettei Gian Maria enää lykkäisi toimintaansa tuonnemmaksi, tuskastutti häntä suunnattomasti se, että hän itse oli vangittuna.
Aamun harmailla tunneilla hän tuli rauhallisemmaksi ja lampun valossa, jonka Ercole oli hänen pyynnöstään täyttänyt, hän istuutui kirjoittamaan Valentinalle kirjettä, jonka hän uskoi herättävän neidon sydämessä varmuuden hänen vilpittömyydestään. Koska Valentina ei suostunut kuuntelemaan häntä, oli tämä ainoa mahdollinen menettelytapa. Tunnin kuluttua — hänen himmeän lamppunsa valon käytyä keltaiseksi nyt auringon noustua — oli hänen kirjeensä valmis, ja hän kutsui taaskin Ercolen luokseen, pyytäen häntä heti viemään kirjeen monna Valentinalle.
"Odotan siihen saakka, kunnes hän palaa kappelista", vastasi Ercole.
Hän otti kirjeen ja lähti. Pihalle ehdittyään hän kummastui nähdessään narrin henkeään haukkoen syöksyvän luokseen kiihtymyksen kuvastuessa hänen omituisten kasvojensa kaikista piirteistä.
"Nopeasti, Ercole!" kehoitti Peppe häntä. "Tulkaa mukaani!"
"Hitto sinut vieköön, sinä paholaisen sikiö — mihin?" murahti soturi.
"Kerron mennessämme. Emme saa tuhlata minuuttiakaan. Tekeillä on kavallus — Gonzaga —" huohotti narri ja lisäsi vimmaisesti: "Tuletteko?"
Fortemani ei tarvinnut toista kehoitusta. Mahdollisuus saada kaunis herra Romeo kiinni kavalluksesta oli liian suloinen houkutus. Pärskyen ja puhkuen — sillä ankara juominen oli pahasti pilannut hänen hengitystään — kookas kapteeni hoputti narria joutumaan, kuunnellen kävellessään huohotuksia, joilla narri kertoi tarinansa. Paljoa siinä ei ollutkaan. Peppe oli nähnyt herra Gonzagan menevän aseistustorniin. Ampumaraosta hän oli tähyillyt, kun Gonzaga oli ottanut seinältä kaaripyssyn, tarkastanut sitä, laskenut sen pöydälle ja istuutunut kirjoittamaan.