"Mutta he seuraavat meitä", valitti hän.
"Eivät seuraa", rauhoitti kreivi hymyillen. "Siitäkin olemme pitäneet huolta. Tulkaa, madonna; aika on täpärällä."
Tyttö silmäili häntä pitkän tuokion. Pyyhkäistyään sitten pois katsettaan himmentäneet kyyneleet hän laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja seisoi siten kaikkien näkyvissä, katsoen toisen tyyniin kasvoihin.
"Mistä tiedän, että sananne ovat tosia — että voin luottaa teihin?" kysyi hän, mutta hänen äänensä ei osoittanut hänen vaativan eittämätöntä todistusta uskoakseen.
"Kautta kunniani ja ritariarvoni", vastasi kreivi kaikuvalla äänellä, "vannon tässä, Jumalan alttarin juurella, että pyrkimykseni — ainoa pyrkimykseni — on ollut, on nyt ja on vastaisuudessa palvella teitä, monna Valentina."
"Minä uskon teitä", huudahti tyttö; ja hetkisen kuluttua hän nyyhkytti: "Antakaa minulle anteeksi, Francesco, ja suokoon Jumalakin minulle anteeksi, etten luottanut teihin!"
Kreivi kuiskasi hiljaa hänen nimensä, korostaen sitä niin suloisesti, että hänen rintaansa tulvahti onnekas rauha ja hänen silmistään alkoi loistaa entinen iloinen rohkeus.
"Tulkaa, hyvät herrat!" huudahti kreivi nyt, käyden äkkiä ripeäksi, mikä säpsähdytti toiset kuumeisen totteleviksi. "Te, veli Domenico, riisukaa pois papillinen asunne ja vyöttäkää kaapunne korkealle! Te joudutte kapuamaan. Ja pari miestä tänne siirtämään syrjään tuo alttariaskelma! Palvelijani ja minä kulutimme yön irroittaessamme sen vanhoja kiinnikkeitä."
Miehet nostivat kiven paikaltaan, ja sen alla olevassa aukossa tulivat näkyviin portaat, jotka johtivat alaspäin Roccaleonen vankikomeroihin ja kellareihin.
He laskeutuivat niitä myöten kiireesti, mutta hyvässä järjestyksessä Francescon ohjaamina, ja kun viimeiset olivat kavunneet aukosta, sijoittivat hän ja Lanciotto apunaan alempana olevia miehiä, jotka olivat tarttuneet hänen heille laskemaansa nuoraan, kiviliuskan altapäin takaisin paikalleen, jotta ei jäisi näkyviin jälkeäkään osoittamaan heidän käyttämäänsä tietä.