Alhaalla oli Fortemani, joka oli mennyt edellä mukanaan puoli tusinaa sotamiehiä, avannut erään sivuoven; ja maanalaisessa käytävässä valmiina olleet tavattoman jykevät tikapuut työnnettiin vallihaudan ylitse, joka tällä kohdalla oli pauhaava vuoripuro.

Ensimmäisenä laskeutui tätä viettävää siltaa myöten Fortemani, ja maahan ehdittyään hän kiinnitti portaiden alapään lujasti. Senjälkeen meni Francescon käskystä kymmenkunta miestä aseinaan keihäät, jotka oli yöksi jätetty käytävään. Komennussanan kuultuaan he äänettömästi pujahtivat pois. Sitten oli naisten vuoro, ja viimeisinä menivät jäljellä olevat miehet.

Vihollisista he eivät nähneet vilahdustakaan, eivät edes ainoatakaan vahtisotilasta, sillä kaikki Gian Marian miehet oli viety linnaa valtaamaan. Siten he poistuivat Roccaleonesta ja menivät karkeatekoisen sillan ylitse sen eteläpuolella aukeaville, viehättäville niityille. Fortemani miehineen oli jo juoksujalkaa kadonnut linnan etusivulle päin, kun Francesco viimeisenä astui sillalle ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän lipui nopeasti maahan ja kymmenkunnan kerkeän miehen avulla kiskoi tikapuut pois. Kannettuaan ne muutamien metrien päähän puron partaalta he laskivat ne niitylle. Francesco naurahti mitä puhtaimmasta riemusta ja meni Valentinan luokse.

"He saavat päänvaivaa koettaessaan ottaa selkoa, miten pääsimme linnasta", huudahti hän, "ja heidän on pakko johtua siihen päätelmään, että olemme kaikki enkeleitä ja ja että meillä on siivet varuksiemme alla. Emme jättäneet heille yksiäkään tikkaita emmekä nuoranpätkääkään, jonka avulla he voisivat yrittää tulla jäljessämme, joskin he huomaisivat, miten me tulimme. Mutta, Valentina mia, ilveily ei vielä ole loppunut. Fortemani lienee jo siirtänyt pois paikaltaan sen sillan, jota myöten he menivät linnaan, ja aloittanut taistelun heidän mahdollisesti vahdiksi jättämiensä muutamien miesten kanssa, ja korkea ja mahtava Gian Maria on nyt tiukimmassa satimessa, mitä ikinä on valmistettu."

VIIDESKOLMATTA LUKU

Roccaleonen antautuminen

Kirkkaan toukokuisen aamun auringonpaisteessa Francesco ja hänen miehensä lähtivät iloisesti valtaamaan herttuan leiriä, ja päivän ensimmäinen tehtävä oli linnasta aseettomina tulleiden sotilaiden aseistaminen. Aseista ei ollut puutetta, ja niitä he varasivat itselleen runsaasti, samalla kun mies siellä, toinen täällä seisahtui pukeakseen yllensä haarniskan tai painaakseen teräskypärin päähänsä.

Telttoja vahtimaan oli jätetty ainoastaan kolme sotilasta, ja nämä oli Fortemani parin miehensä kanssa vanginnut sillä aikaa, kun muut nostivat pois paikaltaan sillan, jota myöten hyökkääjät olivat menneet linnoitukseen. Ja nyt ammotti nostosillan vieressä olevan, avoimen sivuportin kohdalla kohiseva virta, jonka yli ei huimapäisinkään olisi uskaltanut yrittää uida.

Tähän aukkoon ilmestyi pian Gian Maria, jonka kasvot kerrankin olivat punaiset, ja hänen takanansa tungeksi kiljuva joukko sotilaita, jotka olivat yhtä raivoissaan kuin isäntänsäkin nähtyään, miten heidät oli houkuteltu satimeen.

Telttojen takalistolla Valentina ja hänen hovinaisensa vartosivat nyt nähtävästi alkavien neuvottelujen tulosta. Suurin osa miehistä puuhaili Gian Marian tykkien kimpussa, Francescon ohjatessa tähdäten niitä nostosiltaa kohti.