Linnasta kajahti valtava huuto. Miehet katosivat pikku portilta ja ilmestyivät hetkisen kuluttua muurille, ja Francesco nauroi täyttä kurkkua oivaltaessaan heidän tarkoituksensa. He olivat muistaneet sinne sijoitetut tykit ja kohta rientäneet niiden luokse käyttääkseen niitä Valentinan pientä armeijaa vastaan. He koettivat tykkiä toisensa jälkeen, ja heiltä pääsi vimmaisen kiukkuinen kiljunta, kun he käsittivät, millaisilla tyhjillä peloittimilla heitä oli pidetty kurissa viime viikon aikana. Sitä seurasi muutamia minuutteja kestävä äänettömyys, jonka vihdoin lopetti torven törähdys.
Noudattaen tätä neuvottelukutsua Francesco antoi viimeiset ohjeet Fortemanille, joka jäi komentamaan tykkejä hoitavia miehiä, ja lähti ratsastamaan eräällä Gian Marian ratsuista saattajinaan Lanciotto ja Zaccaria, jotka myös ratsastivat ja joista kummallakin oli panostettu pyssy.
Roccaleonen muurin juurella hän pysäytti ratsunsa, nauraen mielessään riitapuolien suunnattomalle vaihtumiselle. Hänen seisahtuessaan — kypäri päässä, mutta silmikko avoinna — lennähti muurin reunalta ruumis, joka loiskahtaen putosi kuohuvaan veteen. Se oli Aventanon ruumis, jonka Gian Maria oli jyrkästi käskenyt poistaa näkyvistään.
"Haluan puhutella monna Valentina della Roverea", kiljaisi vimmastunut herttua.
"Voitte puhua minulle, Gian Maria", vastasi Francescon ääni, kirkas ja metallisointuinen. "Olen hänen edustajansa, hänen entinen linnanpäällikkönsä Roccaleonessa."
"Kuka olette?" kysyi herttua, joka oli tuntenut tutun soinnun toisen pilkallisessa äänessä.
"Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
"Jumaliste! Sinä!"
"Ihmeitten aikaa, eikö olekin?" veisteli Francesco nauraen. "Kumman tahdot menettää, serkku — vaimon vaiko herttuakunnan?"
Raivo vei Gian Marialta puhekyvyn hetkiseksi. Sitten hän kääntyi Guidobaldon puoleen ja kuiskasi jotakin; mutta Guidobaldo, jonka mieltä tuo alhaalla oleva ritari nyt näytti suunnattomasti kiinnittävän, kohautti vain olkapäitänsä.