"Oletko sinäkin siellä, nuori herra hulluttelija?" lausui Francesco.
"Entä Fanfulla? Eikö hän ole täällä? Niin, muistan; hänhän meni
Acquaspartaan munkin seurassa." Hän työnsi kyynärpäänsä alleen
saadakseen enemmän tukea.
"Ette saa liikkua", kielsi neito, arvellen hänen yrittävän nousta pystyyn.
"En haluaisi sitä tehdä, armollinen neito, vaikka minun pitäisi", vastasi potilas juhlallisesti. Ja silmäillen sitten tytön kasvoja hän rohkeasti tiedusti hänen nimeään.
"Nimeni", vastasi toinen empimättä, "on Valentina della Rovere, ja minä olen Urbinon Guidobaldon veljentytär".
Kreivin kulmakarvat kohosivat.
"Onko tämä tosielämää", kummasteli hän, "vai näenkö ainoastaan unta jonkun vanhan romaaninkirjoittajan tarinasta, jossa prinsessa täten hoitaa harhailevaa ritaria?"
"Oletteko ritari?" tiedusti tyttö katseensa nyt käydessä ihmetteleväksi, sillä jopa hänenkin eristettyyn luostarielämäänsä oli tihkunut kummallisia tarinoita näistä valtavista sotureista.
"Ainakin teidän ritarinne, suloinen neito", vastasi kreivi, "ja myöskin teidän puolustaja-parkanne, jos suotte minulle sellaisen kunnian".
Nyt saivat miehen rohkeat sanat ja vieläkin rohkeammat silmäykset helakan punan leviämään tytön poskille, ja hänen katseensa kääntyi alaspäin. Mutta hänen hämmennykseensä ei sekaantunut lainkaan harmia. Hänestä ei toisen puheessa ollut lainkaan julkeutta eikä mitään sellaista, mitä uljaan ritarin ei olisi sopinut lausua sellaiselle naiselle, joka oli tullut hänen avukseen ahdingossa. Peppe, joka seisoi kuuntelemassa pannen merkille, miten kreivi esiintyi, ja tiesi, millainen asema hänellä oli, tunsi milloin ihmettelyä, milloin naljailuhalua: mutta ei kertaakaan sekaantunut keskusteluun.
"Mikä on nimenne, herra ritari?" tiedusti tyttö oltuaan hetkisen ääneti.