Haavoittuneen silmät saivat vaivautuneen ilmeen, ja kun ne suuntautuivat kysyjän ohitse narriin, huomasi hän Peppen kasvoilla ovelan ja huvitetun virnistyksen.
"Nimeni", virkkoi hän vihdoin, "on Francesco". Ja estääkseen sitten toisen kyselemästä enempää hän jatkoi: "Mutta kertokaahan, mistä johtuu, että teidän asemassanne oleva nainen on täällä yksin tuon vajamittaisen miesrukan seurassa?" Ja hän osoitti virnistelevää Peppeä.
"Seuralaiseni ovat tuolla metsässä, jonne pysähdyimme vähäksi aikaa. Olen matkalla setäni hoviin Santa Sofian luostarista, ja saattajinani ovat herra Romeo Gonzaga ja kaksikymmentä peitsimiestä. Käsitätte siis, että olen hyvästi turvattu, vaikka ei oletakaan lukuun tätä herra Peppeä eikä pyhää miestä Fra Domenicoa, rippi-isääni."
Syntyi äänettömyys, jonka Francesco vihdoin lopetti.
"Te kai olette hänen korkeutensa Urbinon hallitsijan nuorempi veljentytär?" virkkoi hän.
"En, herra Francesco", vastasi tyttö kerkeästi. "Olen vanhempi."
Kun haavoittunut kuuli sen, synkistyi hänen otsansa äkkiä.
"Saatatteko olla sama neito, joka aiotaan naittaa Gian Marialle?" huudahti hän, minkä jälkeen narri herkisti korviaan, kun taas tyttö loi kreiviin katseen, joka selvästi osoitti, kuinka vaikea hänen oli ymmärtää toisen sanoja.
"Mitä sanoitte?" kummasteli hän.
"Niin, no, en mitään", torjui kreivi huoaten, ja samassa kajahti metsästä miehenääni.