"Madonna! Madonna Valentina!"
Francesco ja neito käänsivät silmänsä siihen suuntaan, josta ääni kantautui, ja näkivät aukeamalle astuvan huikaisevan loistavan hahmon. Henkilökohtaisessa kauneudessa ja asun upeudessa hän oli hyvin Valentinan seuran arvoinen. Hänen nuttunsa oli harmaata samettia, koristettu taotusta kullasta valmistetuilla suomuksilla, ja sen alta näkyivät kultakirjailuilla somistetut liivit: hänen hattunsa oli nutun mukainen, ja sitä peitti töyhtö, jossa säihkyi kalliita helmiä: hänen kultakahvainen miekkansa oli tupessa, joka myöskin oli tehty harmaasta sametista ja jossa oli jalokiviupotuksia. Hänen kasvonsa olivat sievät kuin neitosen, silmät olivat siniset ja tukka kullankeltainen.
"Katsokaahan", lausui Peppino vakavasti, "Italian viimeistä muunnosta
Apuleiuksen kultaisesta aasista!"
Nähtyään Guidobaldon ylhäisen veljentyttären polvillaan, Francescon pää yhäti sylissään, heilautti tulokas kätensä pystyyn, tehden kauhistuksen eleen.
"Taivaan pyhimykset!" huudahti hän, kiiruhtaen ryhmän luokse.
"Millaista puuhaa olettekaan löytänyt? Kuka on tämä ruma miekkonen?"
"Ruma?" kuului tytön koko vastaus, joka lausuttiin syvän hämmästyneestä.
"Kuka hän on?" tiukkasi nuori mies, jonka sävy muuttui tulistuneeksi. "Ja mitä tekemistä hänellä on täällä ja tällä tavoin, teidän kanssanne? Gesú! Mitä hänen korkeutensa sanoisi? Mitä hän tekisi minulle, jos saisi tiedon tästä? Kuka on tämä mies, Madonna?"
"No, kuten näette, herra Gonzaga", vastasi tyttö hieman kiivastuneena, "haavoittunut ritari".
"Hänkö ritari?" ivasi Gonzaga. "Todennäköisemmin varas, harhaileva masnadicro. Mikä on nimesi?" kysyi hän karkeasti kreiviltä.
Francesco vetäytyi hiukan loitommalle Valentinasta, nojasi yksinomaan kyynärpäänsä varaan ja käden liikkeellä torjui Gonzagaa pysymään etäällä.