"Rukoilen teitä, armollinen neiti, pyytämään sievää hovipoikaanne pysyttelemään vähän kauempana. Olen vielä heikko, ja hänen tuoksunsa tukehduttavat minua."
Tämän kohteliaan pyynnön valheverhon takaa Gonzaga erotti pilkallisen, halveksivan sävyn, ja se lietsoi hänen kiukkuaan.
"Minä en ole mikään hovipoika, hupsu", kivahti hän, taputti sitten käsiään vastakkain, korotti ääntänsä ja luikkasi: "Hei Beltrame! Tänne!"
"Mitä mielitte tehdä?" huudahti neito, nousten seisomaan hänen eteensä.
"Viedä tämä veijarin kahleissa Urbinoon, kuten velvollisuuteni vaatii."
"Hyvä herra, saatatte vahingoittaa siroja käsiänne, jos tartutte kiinni minuun", tokaisi kreivi kylmän välinpitämättömästi.
"Ahaa! Haluaisitteko uhkailla minua väkivallalla, lurjus?" karjaisi toinen, peräytyen puhuessaan joitakuita askelia kauemmaksi. "Beltrame!" huusi hän uudelleen. "Etkö jo joudu?"
Tiheiköstä vastasi hänelle ääni, ja teräksen kalahdellessa syöksyi aukeamalle kuusi miestä.
"Määräyksenne, hyvä herra?" pyysi heidän johtajansa, luoden katseensa vielä pitkänään viruvaan kreiviin.
"Sitokaa tuo koira!" käski Gonzaga. Mutta ennenkuin mies ennätti astua askeltakaan täyttääkseen määräyksen, sulki Valentina häneltä tien.