"Minua kiusattiin niin", valitti hän virnistäen, "että lopulta suostuin. Jaksoin vastustaa Lodia ja niitä muita, mutta kun äitini liittyi heihin rukouksineen tekisi mieleni sanoa komennuksineen ja uudelleen huomautti minulle minua uhkaavasta vaarasta, annoin perään. Täytyyhän miehen joka tapauksessa mennä naimisiin. Ja koska minun asemassani olevan henkilön ei tarvitse sallia avioliittonsa liian raskaasti painaa häntä, päätin suostua siihen turvallisuuden ja rauhan vuoksi."
Koska Aquilan kreivin pyrkimyksenä oli Babbianon pelastaminen, olisi hänen pitänyt riemuita Gian Marian viisaasta päätöksestä, eikä minkään muun seikan olisi pitänyt häiritä niin valtavaa tunnetta kuin tämän hänen ilonsa olisi pitänyt olla. Mutta kun hän myöhemmin poistui serkkunsa luota, oli kuitenkin ainoa hänen rinnassaan liikkuva tunne syvä ja katkera harmi kohtaloa vastaan, joka halusi sellaista, ja siihen sekaantui suruista sääliä tyttöä kohtaan, jonka piti tulla hänen serkkunsa puolisoksi, sekä äityvää vihaa serkkua kohtaan, joka pakotti hänet säälimään tyttöä.
KUUDES LUKU
Lemmenkaihoinen herttua
Eräästä Babbianon palatsin ikkunasta tarkkaili Aquilan herra alhaalla pihalla vallitsevaa hyörinää, ja hänen vierellään seisoi Fanfulla degli Arcipreti, jonka hän oli kutsunut Perugiasta, vakuuttaen, ettei häntä nyt Masuccion kuoltua uhannut mikään vaara.
Oli kulunut viikko siitä keskustelusta, jonka aikana Gian Maria oli ilmaissut aikeensa serkulleen, ja hänen korkeutensa valmistautui nyt lähtemään Urbinoon suorittaakseen loppuun ilveilynsä ja kosiakseen neiti Valentinaa. Se selitti, minkä vuoksi alhaalla nelikulmiossa palvelijat ja hovipojat kiitelivät edestakaisin, sotilaat komeilivat ja hevoset sekä muulit tömistelivät jalkojaan. Francesco katseli näkyä, hymyillen hieman katkerasti, hänen kumppaninsa taas erittäin tyytyväisesti.
"Taivaalle kiitos siitä, että hänen korkeutensa on vihdoinkin oppinut tajuamaan velvollisuutensa!" huomautti hovimies.
"Olen usein sattunut", sanoi Francesco välittämättä kumppaninsa sanoista, "äkäilemään kohtalottarille siitä, että ne ovat tuoneet minut tähän maailmaan kreiviksi. Mutta tulevaisuudessa kiitän heitä siitä, sillä tajuan, kuinka paljoa pahemmin olisi saattanut olla — olisin saattanut syntyä ruhtinaaksi, ja minulla olisi voinut olla herttuakunta hallittavanani. Olisin saattanut olla samanlainen kuin tuo poloinen ihminen, serkkuni, jonka elämä on pelkkää prameilua tyyten vailla todellista arvokkuutta, pelkkää huvittelua ilman kaikkea todellista iloa — raukkaudeton, yksinäinen ja turha."
"Mutta", huudahti hämmästynyt Fanfulla, "varmasti on siinä vastapainoksi hyviäkin puolia?"
"Näettehän tuon hyörinän. Tiedätte, mitä se merkitsee. Mitä saattaa olla sen vastapainoksi?"