"Se kysymys pitäisi viimeiseksi teidän esittää, herra kreivi. Olette nähnyt Guidobaldon veljentyttären ja voitteko hänet nähtyänne vielä tiedustaa, mitä hyviä puolia tämä avioliitto tarjoaa Gian Marialle?"
"Ettekö siis ymmärrä?" vastasi Aquila, hymyillen väsyneesti. "Ettekö oivalla, kuinka surkeata se on? Eikö mitään merkitse se, että kaksi valtiota huomattuaan tämän avioliiton molemmin puolin edulliseksi on päättänyt sen solmittavaksi ja että samalla pääosain esittäjillä — saattaisin melkein nimittää heitä uhreiksi — ei ole itsellään lainkaan valitsemisen tilaisuutta. Gian Maria sopeutuu siihen alistuvasti. Hän on valmis vakuuttamaan aina tietäneensä, että hänen kerran täytyy mennä naimisiin ja parhaansa mukaan koettaa saada poika. Hän vastusti sangen kauan tätä liittoa, mutta kun nyt välttämättömyys pakottaa häntä, huolehtii hän siitä jotensakin samalla tavoin kuin hän huolehtisi mistä muusta valtiollisesta asiasta tahansa — kruunauksesta, juhlasta tai tanssiaisista. Vieläkö ihmetellette sitä, etten voinut ottaa vastaan Babbianon valtaistuinta, kun sitä minulle tarjottiin? Sanon teille, Fanfulla, että jos nykyisin olisin serkkuni housuissa, hylkäisin kruunun ja purppuravaipan kenelle hyvänsä niitä haluavalle, ennenkuin ne pusertaisivat minusta elämän ja tekisivät minusta surkean nuken. Mieluummin kuin sietäisin moista elämän irvikuvaa olisin talonpoika tai renki; muokkaisin maata ja viettäisin vaatimatonta elämää, mutta viettäisin sitä omalla tavallani ja kiittäisin Jumalaa sen vapaudesta; valitsisin itse omat kumppanini; eläisin, miten haluaisin ja missä haluaisin, ja kuolisin, milloin Jumala sen hyväksi näkisi, siinä tiedossa, ettei elämäni ole ollut aivan hedelmätön. Entä se tyttö-rukka, Fanfulla! Ajatelkaahan häntä! Hänet liitetään rakkaudettomassa avioliitossa tuollaiseen karkeaan, tunteettomaan tomppeliin kuin Gian Maria on. Ettekö lainkaan sääli häntä?"
Fanfulla huokasi otsa rypyssä.
"En ole niin tylsä, etten oivaltaisi minkä tähden järkeilette tällä tavoin nyt", virkkoi hän. "Nämä ajatukset ovat heränneet mielessänne sen jälkeen, kun näitte tytön."
Francesco huoahti syvään.
"Kukapa tietää?" vastasi hän kaihoisesti. "Niinä muutamina minuutteina, jotka puhelimme keskenämme, hän kenties iski minuun paljoa syvemmän haavan kuin se oli, jota hän niin laupiaasti koetti hoitaa."
Kaikesta tästä huolimatta oli se, mitä Aquilan herra puhui suunnitellusta liitosta, jossakin määrin oikeutettua, mutta väittäessään, ettei pääosien esittäjillä olisi tilaisuutta itse valita puolestaan, hän sanoi liian paljon. Sellaisen tilaisuuden he saivat. Se tapahtui Urbinossa kolme päivää myöhemmin, kun herttua ja Valentina tuotiin toistensa seuraan tervetuliaisjuhlassa, jonka Guidobaldo järjesti veljentyttärensä aiotulle puolisolle. Tytön loistava kauneus oli Gian Marialle riemuisa yllätys ja sai hänet yhtä maltittomasti haluamaan Valentinaa omakseen kuin hänen karkea rumuutensa teki hänet vastenmieliseksi viimemainitun silmissä. Tyttö oli ollut vastahakoinen tätä avioliittoa kohtaan siitä hetkestä saakka, jolloin siitä hänelle mainittiin. Gian Marian näkeminen teki hänen kammonsa hänelle määrättyä osaa kohtaan täydelliseksi, ja sydämessään hän juhlallisesti vannoi mieluummin palaavansa Santa Sofian luostariin ja antautuvansa nunnaksi kuin tulevansa Babbianon herttuattareksi.
Gian Maria istui juhlapöydässä Valentinan vieressä ja syömisen häntä valtavasti innostavan väliajoilla kuiskutti tytön korvaan kohteliaisuuksia, jotka puistattivat häntä ja panivat hänet kalpenemaan. Kuta uutterammin herttua karkeaan ja kömpelöön tapaansa koetti häntä miellyttää, sitä enemmän hänen onnistui työntää tyttöä loitommaksi ja harmistuttaa häntä, kunnes hän vihdoin kaikesta narrimaisuudestaan huolimatta johtui pitämään Valentinaa omituisen kylmänä. Tästä hän pikapuolin lausui valittelunsa mahtavalle ruhtinaalle, tytön sedälle. Mutta Guidobaldo laski pilaa hänen tuskistaan.
"Pidättekö veljentytärtäni maalaistyttönä?" kysyi hän. "Haluaisitteko hänen teennäisesti hymyilevän ja vääntelehtivän jokaisesta lausumastanne imartelusta? Kun hän siis menee avioliittoon teidän korkeutenne kanssa, mitä merkitsee muu?"
"Toivoisin hänen rakastavan minua hiukan", valitti Gian Maria typerästi.