"Mitä valtiota?" ärähti kreivi Aquila ylenkatseellisesti.
"Babbianon herttuakuntaa", kuului vastaus.
"Mielitte olla petollisia herttuata kohtaan voidaksenne olla uskollisia herttuakuntaa kohtaan?" kertasi kreivi halveksumisen soinnahtaessa yhä voimakkaampana hänen äänestään. "Hyvät herrat, sitä ongelmaa en luulottelekaan pystyväni selvittämään."
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miehet silmäilivät toisiaan, ja heidän katseensa olivat melkein nolattujen näköisiä. He eivät olleet odottaneet häneltä sellaista sävyä ja aprikoivat nyt mielessään, oliko heidän viisasta mennä pitemmälle, kysellen sitä toisiltaan silmäyksillä. Vihdoin Fabrizio da Lodi päästi puolinaisen huokauksen ja kääntyi uudelleen kreivi Aquilan puoleen.
"Herra kreivi", alkoi hän tyynellä, vaikuttavalla äänellä, "olen vanha mies; nimeni ja se suku, jonka vesa olen, ovat molemmat kunnialliset. Te ette voi pitää minua kyllin halpana luullaksenne minun vanhoilla päivilläni tekevän mitään sellaista, mikä tahraisi niiden kummankaan puhdasta mainetta. Maankavaltaja, hyvä herra, on kaamea nimitys, eikä se luullakseni sopisi kenellekään huonommin kuin minulle ja kaikille näille kumppaneilleni. Suotteko siis minulle sen kunnian, että kuuntelette esitykseni loppuun, teidän ylhäisyytenne; ja kuultuanne sanottavamme, olkaa tuomarimme! Niin, enemmän kuin tuomiota me teiltä pyydämme, herra kreivi. Pyydämme teiltä ohjausta, jotta voisimme pelastaa maamme sitä uhkaavasta tuhosta, ja lupaamme, ettemme ryhdy mihinkään, mitä te ette hyväksy — se on, mihin te ette meitä kehoita."
Iäkkään ylimyksen puhuessa oli häntä silmäilevän Francesco del Falcon, Aquilan kreivin, katse, joka siihen saakka oli ollut ylenkatseellinen, muuttunut, ja nyt siitä kuvastui lievää kummastusta ja tiedustusta. Hän taivutti hieman päätänsä myöntymyksen merkiksi.
"Pyydän teitä puhumaan." Muuta hän ei virkkanut, ja Fabrizio olisi heti jatkanut, jollei Ferrabraccio olisi sekaantunut keskusteluun, vaatien kreiviä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän antaisi heitä ilmi, jos hän ei hyväksyisi niitä ehdotuksia, jotka he aikoivat tehdä. Hänen luvattuaan ja seurueen istuuduttua majassa tarjona oleville karkeatekoisille tuoleille kävi Fabrizio jälleen suorittamaan puhemiehentehtäväänsä ja esitti sen asian, jonka tähden hän oli kutsunut kreivin heidän joukkoonsa.
Lyhyessä alkulauseessa hän kosketteli Gian Maria Sforzan luonnetta, Babbianon hallitsevan herttuan, jonka oli valtaistuimelle nostanut hänen mahtava setänsä Lodovico Sforza, Milanon valtias. Hän toi esille tämän miehen hillittömän tuhlaavaisuuden, jatkuvan nautiskelun, välinpitämättömyyden valtiollisista asioista ja näkyvän vastahakoisuuden täyttää ne velvollisuudet, jotka hänen korkea asemansa laski hänen hartioilleen. Kaikkea tätä Fabrizio kosketteli mitä kiitettävimmän hienotunteisesti ja varovasti, kuten piti siihen nähden, että Francesco del Falco, jolle hän puhui, oli herttuan oma serkku.
"Sikäli, teidän ylhäisyytenne", jatkoi hän, "te ette voi olla tietämätön siitä yleisestä tyytymättömyydestä, joka vallitsee korkean serkkunne alamaisten keskuudessa. Jos vuosi sitten selvitetty Bacolinon salaliitto olisi onnistunut, olisi se syössyt meidät Firenzen käsiin. Se meni myttyyn, mutta toinen sellainen ei kenties enää raukeakaan tyhjiin. Lisääntyvä nurjamielisyys hänen korkeuttansa kohtaan saattaa kerätä enemmän kannattajia uudelle salaliitolle, ja valtiollinen riippumattomuutemme olisi mennyttä. Ja meitä uhkaamassa on juuri sellaisen tuhon vaara. Eikä se johdu ainoastaan meikäläisten kapinahengestä, vaan myöskin vieraista aseellisista voimista. Nämä vieraat voimat ovat Caesar Borgian. Hänen valta-alueensa levenee kuin ruttotauti yli Italian, jonka hän on uhannut ahmia kuin artisokan-lehden toisensa jälkeen. Hänen ahnaat silmänsä ovat jo suunnatut meihin, ja millä voimalla me — ihan valmistumattomina — pystyisimme menestyksellisesti vastustamaan Valentinoisin herttuan rusentavaa mahtia? Kaiken tämän hänen korkeutensa käsittää, sillä olemme selvittäneet sitä hänelle enemmän kuin kylliksi, samoin kuin myöskin olemme osoittaneet hänelle parannuskeinot. Hän näyttää kuitenkin olevan yhtä välinpitämätön vaarastaan kuin pelastuksestaanko. Hän tuhlaa aikansa hurjissa juomingeissa ja mässäyksissä, tanssiaisissa, haukkametsästyksillä ja häpeällisessä kisailussa, ja jos rohkenemme lausua varoittavan sanan, saamme vastaukseksi ainoastaan uhkauksia ja kirouksia."
Da Lodi keskeytti puheensa ikäänkuin olisi havainnut esiintymisensä käyvän liian kiihkeäksi. Mutta sitä eivät ainakaan hänen kumppaninsa ensinkään huomanneet, sillä puhemiehensä ollessa vaiti he jupisivat äkäisesti hänen sanojensa vahvistukseksi. Francesco rypisti otsaansa ja huoahti.