"Antakaa heille keihäät ja nojapyssyt, jos haluatte, mutta ei mitään muuta. Se paikka, johon aiomme, on hyvin varustettu aseilla mutta niitäkään ei ehkä tarvita."
"Ei ehkä tarvita?" kertasi yhä pahemmin hämmästynyt kerskuri. Aiottiinko heille maksaa niin ruhtinaallinen palkka, vaatettaa heidät ja ruokkia heitä sitä varten, että heidät saataisiin taipumaan sellaiseen puuhaan, johon ei kenties liittyisi taistelemista lainkaan? Totisesti hän ei milloinkaan ollut myynyt itseään miellyttävämpään ja lupaavampaan tehtävään, ja sinä yönä hän uneksi, että hän oli päässyt ylimyksen hovimestariksi ja että hänen kintereillään marssi loputon jono loistavaliverisiä lakeijoita. Aamulla hän heräsi siihen ajatukseen, että vihdoin hän oli tosiaankin saavuttanut onnensa ja ettei hänen sodan väsyttämien, vanhojen käsiensä enää tarvitsisi laahata keihästä.
Tunnokkaasti hän ryhtyi pestaamaan joukkuetta, sillä tämä Ercole Fortemani oli tavallaan tunnollinen mies kerskaileva ja hillitön, olkoon menneeksi, tavallaan veijari, joka huonosti kunnioitti omistusoikeutta: hän ei häikäillyt petollista peliä eikä edes kukkaron sieppaamista välttämättömyyden ankarasti pakottaessa siitä huolimatta, että hän oli jalosukuinen ja oli ollut kunnioitettavissa toimissa: hän oli pitkän tottumuksen saanut juomari ja rehentelevä riidanrakentaja vähäisimmästäkin aiheesta. Multa kaikesta siitä huolimatta, niin reuhaava ja epärehellinen kuin hän saattoikin olla elämässään yleensä, hän kuitenkin koetti kenties ei aina menestyksellisesti, mutta joka tapauksessa aina vakavasti — olla uskollinen ja vilpitön sille henkilölle, jonka palkoissa hän oli.
YHDEKSÄS LIKI
"Tratta di corde"
Samalla kun valmisteluhyörinä jatkui ripeästi Urbinossa, selvitteli Gian Maria puolestaan nopeasti asioitaan Babbianossa voidakseen palata häihin, joita hän maltittomasti odotti. Mutta hän oli osunut syvempään sotkukseen kuin oli arvellut, ja hänellä oli enemmän työtä kuin hän oli otaksunut.
Sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt Urbinosta, hän oli ratsastanut Cagliin saakka ja pysähtynyt jalon herra Valdicampon taloon. Tämä oli luovutettu hänen käytettäväkseen, ja siellä hän suunnitteli maata yön. He olivat syöneet illallista herttua de' Alveri, Gismondo Santi, herra Valdicampo, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä pari ystäväänsä, Caglin mahtavaa kansalaista, jotka hän oli kutsunut, jotta he näkisivät, minkä kunnian hänen talonsa oli saanut osakseen. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja seuruetta alkoi painaa turtumus, joka on ruokahalun runsaan tyydyttämisen seuraus, kun Armstadt — Gian Marian sveitsiläinen kapteeni astui sisälle ja lähestyi isäntäänsä sellaisen miehen näköisenä, joka tuo uutisia. Hän seisahtui askeleen tai parin päähän herttuan korkeaselkäisestä tuolista ja jäi silmäilemään Gian Mariaa tylsän maltillisesti.
"No, tomppeli?" murahti herttua, kääntäen päätänsä,
Sveitsiläinen astui vielä askeleen likemmäksi. "Hänet on tuotu, teidän korkeutenne", ilmoitti hän, salaisesti kuiskaten.
"Olenko minä taikuri, jotta minun pitäisi lukea ajatuksesi?" rähähti
Gian Maria. "Kuka on tuonut ja kenet?"