"Mutta minkätähden ne raukesivat? Saatanan ruumis! minkä tähden?" karjui kuumaverinen Ferrabraccio, samalla täräyttäen valtavalla nyrkillään pöytään iskun, joka oli vähällä rikkoa sen säpäleiksi. "Sen tähden, että Gian Maria ei ollut avioliittotuulella. Hänelle ehdottamamme tyttö oli kaunis kuin enkeli: mutta hän ei suostunut edes katsomaan sinne päinkään. Babbianossa oli nainen, joka —"
"Teidän ylhäisyytenne", ehätti Fabrizio keskeyttämään, peläten toisen ehkä menevän liian pitkälle, "asia on, kuten Ferrabraccio sanoi. Hänen korkeutensa ei halunnut mennä avioliittoon. Ja juuri senvuoksi olemme pyytäneet teitä tulemaan tänne kohtaamaan meitä tänä iltana. Hänen korkeutensa ei välitä tehdä mitään pelastaakseen herttuakunnan, ja niinpä me käännymme teidän puoleenne. Kansa on puolellamme; Babbianon kaikilla kaduilla puhutaan peittelemättä, että te olisitte se herttua, jonka kansa tahtoisi hallitsevan itseään ja puolustavan kotejaan. Kansan pyhässä nimessä siis", lopetti vanhus, nousten pystyyn äänensä väristessä mielenliikutuksesta, "ja kansan äänellä, jonka puhetorvia me vain olemme, me nyt tarjoamme teille Babbianon kruunua. Lähtekää meidän kanssamme tänä iltana, herra kreivi, ja huomenna ratsastamme Babbianoon vain kaksikymmentä keihäsmiestä saattajinamme julistamaan teidät herttuaksi. Eikä teidän tarvitse pelätä vähäisintäkään vastarintaa. Yksi ainoa mies Babbianossa — sama Masuccio, jonka kerroitte nähneenne tänä iltana — on pysynyt uskollisena Gian Marialle; hän on uskollinen, koska hänelle ja hänen kintereillään oleville viidellekymmenelle sveitsiläiselle palkkasoturille maksetaan siitä palkka. Ylös, herra kreivi! Sallikaa oman järkenne ratkaista, tarvitseeko rehellisen miehen epäröidä ottaessaan pois kruunun sellaiselta ruhtinaalta, jonka valtaistuimella ei ole muita puolustajia kuin viidenkymmenen palkatun, muukalaisen keihäsmiehen suoma suoja."
Tätä kiihkeätä puhetta seurasi hiljaisuus. Lodi jäi seisomaan; muut istuivat katseet innokkaasti tähdättyinä kreiviin ja korvat valppaina, hartaasti odottaen hänen vastaustaan. Niin he olivat lyhyen tuokion, Aquila itse niin hiljaa, että hän tuskin näytti hengittävän.
Istuessaan hän puristi tuolinsa käsinojia, hänen päänsä oli painunut kumaraan, niin että leuka kosketti rintaa, ja rypistys synkisti hänen korkeata otsaansa. Ja toisten varrotessa hänen vastaustaan, riehui ankara taistelu hänen sielussaan. Valta, joka niin äkkiä, niin odottamatta oli sysätty hänen ulottuviinsa, jota tarjottiin hänelle, jos hän vain avaisi kätensä siihen tarttuakseen, huikaisi häntä pienen hetkisen aikana. Ikäänkuin salaman valaistuksessa hän näki itsensä Babbianon hallitsijana. Hän näki ylvään sarjan sankaritekoja, jotka panisivat hänen ja Babbianon nimen kajahtelemaan kautta koko Italian. Nykyisestä huomaamattomasta asemasta kohottaisivat hänen isänmaan rakkautensa ja sotapäällikkötaitonsa sen Italian suurvaltojen joukkoon — Firenzen, Venetsian ja Milanon kilpailijaksi. Hänen silmissään väikkyivät aluelaajennukset ja naapurivaltiaat, joista tulisi hänen valtansa vasalleja. Hän näki itsensä tempaamassa Romagnaa penikulman toisensa jälkeen pois katalan Borgian yliherruudesta, vainoten Borgiaa kuolemaan saakka, kuten hänen oli tapana metsästää karjuja Commachion rämeikössä, tai ahdistaen hänet itse Vatikaaniin etsimään suojaa isänsä porttien sisäpuolelta — viimeiselle maakaistaleelle, jonka hän jättäisi Borgian vallittavaksi. Hän näki mahtavat tasavallat liehittelemässä Babbianoa ja kunnioittavasti pyytämässä sitä liittolaisekseen kyetäkseen vastustamaan ranskalaisten ja espanjalaisten hyökkäyksiä.
Kaiken tämän hän näki nopeasti häipyvissä haaveissaan, ja kiusaus kouraisi hänen sotaista henkeään teräksisellä otteella. Mutta sitten kohosi hänen silmiensä eteen toinen kuva. Mitä hän tekisi rauhan aikoina? Hänen sielunsa riutui palatseissa. Hän oli syntynyt oleskelemaan leirissä eikä hovien tympeässä ilmassa. Mitä pitäisi hänen antaa hänelle tarjotun vallan vastapainoksi? Ihana vapautensa. Tulla alamaistensa herraksi monissa suhteissa ollakseen vielä useammissa heidän orjansa. Nimellisesti hallita, mutta asiallisesti olla hallittavana, kunnes jonakin yönä, jollei hän menettelisi hallitsijainsa tahdon mukaan, pidettäisiin uusi tällainen kokous, jonka osanottajat punoisivat salajuonia syöstäkseen hänet vallasta ja kohottaakseen jonkun toisen hänen paikalleen, kuten hänelle tarjottiin Gian Marian istuinta. Lopuksi hän ajatteli sitä miestä, jonka valtaa häntä kehoitettiin anastamaan. Hänen oma serkkunsa, hänen isänsä sisarenpoika, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänen omissaankin.
Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi noita huolestuneita kasvoja, joille lepattava valo loi jyrkkiä varjoja. Hänen tuikean suunsa pielissä väikkyi sekunnin ajan kalpea hymyn häive.
"Kiitän teitä, hyvät herrat, minulle osoittamastanne kunniasta", vastasi hän verkkaisesti, "jonka arvoinen, pelkään, en suinkaan ole".
Ponnekkaana kuorona virisivät heidän äänensä väittämään häntä vastaan.
"No, jota ainakaan en voi ottaa vastaan."
Syntyi hetkisen hiljaisuus, ja salaliittolaisten kasvot, joiden ilme oli ollut innokas, muuttuivat alakuloisiksi, melkein nyrpeiksi.