»Ja meillä on tuolla veneessä arkku, joka sisältää viisikymmentätuhatta kultakolikkoa, jotka meidän tuli jättää teidän ylhäisyydellenne.»
Hänen ylhäisyytensä hypähti korkealle ja hänen upseerinsa liikehtivät eloisasti.
»Ne ovat niitä lunnaita, jotka Don Diego otti Barbados-saaren kuver…»
»Taivaan nimessä, ei sanaakaan enää», huudahti amiraali levottomana. »Veljeni toivoo, että otan haltuuni rahat viedäkseni ne hänen puolestaan Espanjaan? No niin, se on veljeni ja minun välinen perheasia, joten voin sen tehdä. Mutta minä en saa tietää…» Hän keskeytti äkkiä. »Hm! Ehkäpä suvaitsette juoda lasin madeiraa kajuutassani», pyysi hän, »sillä aikaa kun nostavat arkun laivaan.»
Hän antoi määräyksen arkun nostamisesta ja meni edellä kuninkaallisen komeaan kajuuttaansa, jonne hänen erityisestä kutsustaan hänen upseerinsa ja munkkikin tulivat.
Istuuduttuaan pöytään, ja kun palvelija, joka oli kaatanut heille kullankeltaisen juoman laseihin, oli poistunut, Don Miguel naurahti ja siveli harmahtavaa pujopartaansa.
»Pyhä neitsyt! Veljelläni on järjenjuoksu, joka ottaa kaikki huomioon. Jos olisin omin päin joutunut toimimaan, niin olisinpa tehnyt aika tyhmyyden menemällä näin sopimattomaan aikaan hänen laivalleen. Olisin ehkä saanut nähdä asioita, joita espanjalaisena amiraalina olisi sangen vaikea jättää huomioon ottamatta.»
Sekä Estebanille että Bloodille tuli kiire olla yhtä mieltä hänen kanssaan, ja sitten Blood kohotti lasinsa ja joi maljan Espanjan kunniaksi ja Englannin valtaistuimella kyyköttävän turtuneen Jaakon päänmenoksi.
Jälkimmäinen osa hänen maljapuheestaan oli ainakin tarkoitettu todeksi.
Amiraali nauroi.