Hänen luutnanttinsa ei sanonut enää mitään. Mutta kirjelapusta päättäen, jonka hän oli vilaukselta nähnyt, hän tiesi, että kyseessä oli joku nainen eikä mikään laiva, ja hän pudisti synkästi päätään taapertaessaan länkisäärillään antamaan tarpeellisia määräyksiään miehistölle. Aamunkoitossa oli hänen laivansa aivan hollantilaisen vanavedessä, tuskin mailin päässä siitä, ja sen näkeminen herätti selvästi levottomuutta Jongvrouwilla. Epäilemättä Madelainen veli sai aikaan levottomuuden tuntiessaan Levasseurin laivan. Merirosvot näkivät, kuinka hollantilainen lisäsi purjeita koettaen siten, joskin turhaan, päästä edelle, ja silloin he käänsivät alatuuleen purjehtien vinhaa vauhtia eteenpäin kunnes tulivat sellaiseen asemaan, että saattoivat ampua ensimmäisen varoittavan laukauksen hollantilaisen keulan editse. Jongvrouw käänsi peränsä heitä kohti ja avasi tulen perätykeistään. Pieni ammus lensi vinkuen rosvojen laivan köysien läpi ja vahingoitti vain aivan vähän sen purjeita. Seurasi sitten lyhyt taistelu täydessä vauhdissa, jonka aikana hollantilainen lähetti koko laidallisensa rosvoja kohti.
Viisi minuuttia sen jälkeen olivat laivat kylki kyljessä, Jongvrouw lujasti kiinnitettynä rosvolaivaan iskuhaoilla. Merirosvot syöksyivät kiljuen prikiin.
Hollantilaisen kapteeni astui suuttumuksesta punoittaen esiin uhmatakseen rosvoja, ja häntä seurasi hieno, kalpeakasvoinen nuori herrasmies, jonka Levasseur heti tunsi valitsemakseen lankomieheksi.
»Kapteeni Levasseur, tämä on väkivaltaa, josta te vielä joudutte vastaamaan. Mitä tekemistä teillä on minun laivallani?» kysyi hollantilainen kapteeni.
»Aluksi minulla oli vain aikomus ottaa se, mikä minulle kuuluu, jotakin, joka on minulta ryöstetty. Mutta koska te olette halunnut sotaa ja avannut tulen laivaani vastaan aiheuttaen sille vahinkoa ja tappaen viisi miestäni, niin tämä on sotaa ja niin muodoin on myös teidän laivanne minun sotasaalistani.»
Peräkannen partaalla katseli mademoiselle d’Ogeron hehkuvin silmin ja henkeään pidättäen rakastettua sankariaan. Voitokkaalta uroolta hän näyttikin seistessään laivan kannella käskevänä, rohkeana ja kauniina. Hän näki tytön ja hypähti iloisesti huudahtaen häntä kohti. Hollantilaisen kapteeni asettui kättään nostaen hänen tielleen. Levasseur ei ruvennut kiistelemään hänen kanssaan, siihen hän oli liian malttamaton halussaan päästä naisensa luo. Hän heilautti kerran sotakirvestään, jota oli kantanut vyöllään, ja hollantilainen kaatui kannelle pää halkaistuna. Kiihkeä rakastaja astui ruumiin yli riemun kirkastaessa hänen kasvojaan.
Mutta mademoiselle kauhistui. Hän oli ihanan kypsyyden rajalla oleva tyttö, ylhäisen ja hienon näköinen, ja hänen kasvojaan, jotka olivat valkoiset kuin vanha norsunluu, ympäröi kiiltävän musta tukka. Hänen ilmeensä olivat hieman ylpeät ja niitä korostivat vielä hänen tummien silmiensä raskaat luomet.
Yhdellä hyppäyksellä oli hänen rakastettunsa hänen vieressään. Heitettyään pois verisen kirveensä hän levitti käsivartensa sulkeakseen tytön syliinsä. Mutta tyttö kauhistui häntä yhä syleilyssäkin, jota hän ei voinut välttää. Pelko oli kokonaan hälventänyt ylpeyden hänen miltei täydellisiltä kasvoiltaan.
»Minun, vihdoinkin minun ja kaiken uhallakin!» huusi Levasseur riemuiten ja elehtien kuin konsanaan sankari näyttämöllä.
Mutta tyttö koetti työntää häntä luotaan painaen käsillään häntä rintaa vasten eikä voinut muuta kuin sammaltaa. »Miksi, miksi tapoit hänet?»