»Siinä nyt näet», sanoi Levasseur ja kohautti olkapäitään syvästi pahoillaan, ja mademoiselle kääntyi vastustamaan veljeään.
»Henri, sehän on tyhmää. Jos olet minun ystäväni, niin et menettele tuolla tavoin. Sinä…»
»Pikku hupakko», vastasi veli, vaikka sana »pikku» ei ollut ensinkään paikallaan, sillä tyttö oli pitempi häntä. »Pikku hupakko, luuletko, että toimisin sinun ystävänäsi, jos ryhtyisin sovitteluihin tuon roistomaisen merirosvon kanssa?»
»Hiljaa, nuori kukonpoikanen!» Levasseur nauroi. Mutta hänen naurunsa ei ollut miellyttävää.
»Etkö sinä huomaa, mitä vahinkoa sinun häpeällinen mielettömyytesi on jo aikaansaanut? Ihmishenkiä on menetetty, jotta tuo hirviö saisi sinut käsiinsä. Ja etkö sinä huomaa, missä asemassa nyt olet — tuon pedon vallassa, tuon roiston, joka on syntynyt koirankopissa ja joka on murhamiesten kasvatti!»
Hän olisi ehkä sanonut enemmänkin, ellei Levasseur olisi lyönyt häntä suuta vasten. Levasseur näet ei sietänyt enempää kuin muutkaan kuulla totuutta omasta itsestään.
Mademoiselle tukahdutti huutonsa, kun nuorukainen horjahti lyönnin vaikutuksesta taaksepäin. Veli lysähti nojalleen sängyn päätä vasten ja jäi siihen verta vuotavin huulin. Mutta hänen sisunsa ei ollut laimentunut ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli aavemainen hymy, kun hän silmillään etsi sisarensa katsetta.
»Siinä nyt näet», sanoi hän. »Hän lyö miestä, jonka kädet ovat sidotut.»
Hänen yksinkertaiset sanansa, ja vielä enemmän se sanomattoman halveksiva äänensävy, jolla ne lausuttiin, herättivät Levasseurin raivon, joka ei muutenkaan paljoa tarvinnut.
»Ja mitähän te tekisitte, senkin nukke, jos kätenne olisivat vapaat?» Hän otti vankiaan takin rintamuksesta ja pudisti häntä. »Vastatkaa minulle! Mitä te tekisitte? Pyh, senkin tyhjänpäiväinen suunsoittaja! Te sitten…» Ja sitten tuli virtanaan sanoja, joita mademoiselle ei tuntenut mutta joiden rumuuden hän vaistomaisesti oivalsi.