»Meidän täytyy purjehtia sinne suojaan ja korjata laiva siellä», sanoi
Levasseur. »Minä en oikein luota tähän tukahduttavaan kuumuuteen.
Myrsky saattaa yllättää meidät jo ennen kuin pääsemme maihin.»
»Myrsky tai jokin muu», virkkoi Cahusac synkeästi. »Oletteko huomannut tuota?» Ja hän osoitti ylähankaan päin. Levasseur katsoi ja veti henkeään. Kaksi laivaa, jotka siltäkin välimatkalta näyttivät kookkailta, tuli heitä kohti noin viiden mailin päässä.
»Jos ne ajavat meitä takaa, niin mitä silloin tapahtuu?» kysyi Cahusac.
»Me tappelemille, käyköön miten tahansa», vannoi Levasseur.
»Epätoivoisen neuvoja», sanoi Cahusac ylenkatseellisesti. »Sitä se on, kun lähtee merille lemmenkipeän miehen kanssa. Hillitkää nyt itsenne, kapteeni, sillä jos me saamme harmia tuon hollantilaisjutun vuoksi, niin loppuu laulumme lyhyeen.»
Lopun päivää ajatteli Levasseur kaikkea muuta kuin rakkautta. Hän jäi kannelle ja silmäili vuoroin maata ja vuoroin laivoja, jotka hiljalleen lähestyivät heitä. Hänellä ei olisi ollut mitään hyötyä lähtemisestä avoimelle merelle, ja vuotavana olisi alus vain lisännyt vaaraa. Hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja tapella. Mutta illan tullen, kun he olivat noin kolmen mailin päässä maalta ja hän juuri oli antamaisillaan määräyksen purjeiden vähentämisestä taistelun alkamista varten, hän oli vähällä pyörtyä ilosta kuullessaan äänen tähystäjän korista ilmoittavan, että suurempi laivoista oli Arabella. Sen toveri oli arvatenkin sotasaalista.
Mutta Cahusacin alakuloisuus ei siitä vähentynyt.
»Nyt tulee pienempi kahdesta pahasta», murisi hän. »Mitä Blood on sanova tuosta hollantilaisesta?»
»Sanokoon mitä haluaa», nauroi Levasseur suunnattomassa helpotuksen tunnossaan.
»Entä sitten Tortugan kuvernöörin lapset?»