»Sillä hinnalla, jonka olette itse hänestä määrännyt.»
Levasseur koetti hillitä raivoaan kyetäkseen väittelemään Bloodin kanssa.
»Sehän on miehen lunastussumma. Tortugan kuvernöörin tulee maksaa se hänestä.»
»Eihän toki. Te olette, omituisesti kyllä, sen tunnustan, kytkenyt sisarukset yhteen ja määrännyt heidän hinnakseen kaksikymmentätuhatta. Siitä hinnasta voitte saadakin heidät, koska niin tahdotte. Mutta teidän täytyy maksaa tuo summa heistä, toisesta lunnaina ja toisesta myötäjäisinä, ja se on sitten jaettava miehistöjen kesken. Jos sen teette, on otaksuttavaa, että miehet suhtautuvat vähemmän ankarasti tekoonne, jolla olette rikkonut keskenämme sovittuja määräyksiä.»
Levasseur nauroi hurjana. »Ahaa! Jumaliste! Sepä somaa leikinlaskua!»
»Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne», sanoi kapteeni Blood.
Levasseurin mielestä oli Bloodin leikinlasku siinä, että hän vain tusinan verran miehiä mukanaan yritti määräillä hänen tekojaan, jolla oli aivan käden ulottuvilla ainakin sata miestä käytettävissään. Mutta näytti siltä kuin hän olisi jättänyt laskelmistaan pois jotakin, jonka hänen vastustajansa oli tarkoin ottanut huomioon. Sillä vielä nauraessaan ja kääntyessään upseeriensa puoleen hän näki jotakin, joka heti tyrehdytti naurunhalun. Kapteeni Blood oli ovelasti kutkuttanut heidän saaliinhimoaan, joka on merirosvon pääasiallisin sielunominaisuus.
Ja Levasseur luki nyt selvästi heidän kasvoiltaan, kuinka täydellisesti he olivat hyväksyneet kapteeni Bloodin viittauksen siitä, että joka miehen piti saada osansa siitä lunastussummasta, jonka heidän johtajansa oli aikonut pitää omanaan.
Se antoi komeilevalle roistolle ajatusaikaa, ja kirotessaan sydämessään seuralaisiaan, jotka olivat uskollisia ainoastaan ahneudelleen, hän teki sen havainnon — ja varsin sopivaan aikaan — että hänen oli meneteltävä asiassaan varovaisesti.
»Käsitätte asian väärin», sanoi hän sitten koettaen niellä raivoaan. »Lunastussumma on jaettava, kun se tulee, mutta tyttö on sen perusteella minun.»