Muutamia kuukausia mademoiselle d'Ogeronin pelastumisen jälkeen — elokuussa vuonna 1687 — purjehti sitten pieni laivasto, muutamia pienempiä seikkailuja koettuaan, Maracaibon suureen lahteen ja pani toimeen ryöstönsä manterella sijaitsevassa rikkaassa kaupungissa.
Asiat eivät luistaneet aivan odotusten mukaan, ja Bloodin voimat joutuivat vaikeaan asemaan. Se selviää parhaiten Cahusacin sanoista — jotka Pitt tunnontarkasti on kertonut — sen väittelyn aikana, joka sukeutui Nuestra Señora del Carmen kirkon rappusilla, jonka kapteeni Blood jumalattomasti oli valinnut päämajakseen. Olen jo sanonut, että hän oli paavinuskoinen ainoastaan silloin, kun se oli hänelle edullista. Väittelyyn otti osaa Hagthorpe, Wolverstone ja Pitt toiselta puolen ja Cahusac, josta koko levottomuus sai alkunsa, toiselta. Heidän takanaan, auringon paahtamalla pölyisellä aukeamalla, jota harvat, lehtiään värisevässä kuumuudessa hiljaa leyhyttelevät palmut ympäröivät, tungeksi satakunta villiä, kumpaankin riitapuoleen kuuluvaa merirosvoa, joiden hälinä aika ajoin vaimeni, jotta he olisivat paremmin kuulleet, mitä heidän johtajiensa kesken tapahtui.
Cahusac näytti tahtovan pitää oman päänsä ja hän korotti raa’an riitaisan äänensä, jotta kaikki kuulisivat hänen räikeän julistuksensa. Hän puhui, niin kertoo Pitt, hirvittävää englantia, jota laivurimme ei kuitenkaan yritäkään jäljentää. Hänen pukunsa oli yhtä epäsointuinen kuin hänen kielensäkin. Se ilmaisi tavallaan hänen ammattinsa ja oli räikeä vastakohta Hagthorpen yksinkertaiselle ja Pittin miltei keikarimaiselle puvulle. Hänen likainen ja verentahrima sininen puuvillapaitansa oli edestä avoinna, niin että tuuli pääsi jäähdyttämään hänen karvaista rintaansa. Hänen nahkahousuja kannattavassa vyössään oli kokonainen asevarasto pistooleja ja puukkoja, ja lyhyt miekka heilui nahkahihnasta valtoimenaan riippuvassa tupessa. Hänen mongolimaisen pyöreän ja litteän naamansa yllä liehui turbaanin tapaan kiedottu punainen liina.
»Enkö jo alusta alkaen varoittanut teitä, kun kaikki näytti käyvän liian helposti?» hän kysyi surun ja raivon välimailla. »Minä en ole mikään hölmö, ystäväni. Minulla on silmät päässäni, minulla. Ja minä näen niillä. Minä näin hylätyn linnakkeen lahden suussa enkä ketään, joka olisi ampunut laukaustakaan meidän tullessamme. Silloin minä haistoin ansan, kukapa sitä ei olisi tehnyt, jolla vain oli silmät ja aivot tallessa? Hm! Me jatkoimme matkaa. Ja mitä me tapasimme? Kaupungin, joka samoin kuin linnakekin oli hylätty, kaupungin, josta asukkaat olivat vieneet kaiken arvokkaan mennessään. Taas varoitin kapteeni Bloodia. Se on ansa, sanoin minä. Meidän on vain mentävä eteenpäin, aina vain eteenpäin vastaansanomatta, kunnes huomaamme, että on liian myöhäistä lähteä takaisin merelle, että emme pääse ensinkään takaisin. Mutta kukaan ei kuuntele minua. Jokainen teistä ymmärsi asian paremmin. Herran nimessä! Kapteeni Blood tahtoo edetä ja niin me menemme eteenpäin. Me menemme Gibraltaria kohti. Tosin saimme vihdoin, pitkän ajan perästä, käsiimme varakuvernöörin; tosin saimme hänet maksamaan suuret lunnaat Gibraltaristaan; tosin olemme saaneet tuon lunastussumman ja muun saaliin, parituhatta kultakolikkoa, mutta mitä se todellisuudessa on, sanokaahan minulle? Vai täytyykö minun sanoa se teille? Se on pala juustoa hiirenloukussa ja me olemme hiiriä. Jumaliste! Niin on asian laita. Ja kissa — niin, kissat odottavat meitä. Kissoja ovat nuo neljä espanjalaista sotalaivaa, jotka tällä välin ovat saapuneet sataman suulle. Ja ne odottavat meitä tuolla. Katsokaa: Mort Dieu! Siinä on seuraukset teidän hienon kapteeni Bloodinne itsepäisyydestä.»
Wolverstone nauroi. Cahusac raivostui.
»Ah, Sangdieu! Turis! Sinä naurat, senkin nauta! Sano minulle, miten pääsemme täältä ulos, ellemme taivu monsieur Espanjan amiraalin ehtoihin?»
Portailta kuului merirosvojen joukosta epämääräinen hyväksymisenmurina. Wolverstonen ainoa silmä pyöri pelottavasti ja hän puristi valtavan kätensä nyrkkiin, ikään kuin lyödäkseen ranskalaista, joka selvästi kiihotti kapinaan. Mutta Cahusac ei ollut millänsäkään. Miesten mieliala rohkaisi häntä.
»Te luulette varmaankin, että teidän kapteeni Bloodinne on itse Isä Jumala! Että hän pystyy tekemään ihmeitä, vai? Hän on naurettava, tietäkää se, tämä kapteeni Blood, suurine eleineen ja…»
Hän vaikeni. Kirkosta astui parhaillaan suurine eleineen ynnä muineen Peter Blood. Hänen kanssaan tuli vankka pitkäsäärinen ranskalainen merikarhu, Yberville nimeltään, joka, vaikka olikin nuori, oli saavuttanut suurta mainetta merirosvopäällikkönä jo ennen kuin oman laivan menettäminen oli ajanut hänet kapteeni Bloodin palvelukseen. Kapteeni astui väittelevää miesjoukkoa kohti nojaten kepeästi pitkään eebenpuiseen keppiinsä ja kasvot leveätöyhtöisen hatun varjostamina. Hänen ulkomuodossaan ei ollut vähääkään merirosvoa. Hän muistutti paljon enemmän Mallilla tai Alamedalla vetelehtijää, varsinkin viimeksimainittua, sillä hänen komea violetti silkkipukunsa kultaisine reunuksineen ja napinläpineen oli täysin espanjalainen. Mutta pitkä, käyttökelpoinen miekka, jonka kahva hieman pisti käden alta esille, oikaisi tuntuvasti vaikutusta. Se ja hänen teräksiset silmänsä ilmaisivat hänessä seikkailijan.
»Te olette havainnut minut naurettavaksi, Cahusac, vai kuinka?» hän sanoi pysähtyen bretagnelaisen eteen, jonka viha näytti jo kokonaan haihtuneen. »Mitä minun sitten täytyy ajatella teistä!» Hän puhui rauhallisesti, melkein raukeasti. »Te kerrotte miehille, että olemme vitkastelleet ja että vitkastelumme on saattanut meidät nykyiseen vaaralliseen asemaamme. Mutta kuka on syypää vitkasteluun? Me olemme viipyneet kuukauden työssä, joka ilman teidän tyhmyyttänne olisi suoritettu viikossa.»