»Jumaliste, oliko se minun syytäni, että…?»
»Kenen syytä sitten oli, että te ajoitte laivanne keskellä lahtea olevalle matalikolle? Te ette huolinut luotsia. Te olitte tuntevinanne väylän. Te ette edes luodannut. Seurauksena oli, että meiltä meni kolme kallista päivää, ennen kuin saimme kanootteja, joilla saatoimme korjata laivasta miehet ja aseistuksen. Nuo kolme päivää riittivät antamaan sanan tulostamme Gibraltarin asukkaille ja päästämään heidät kaupungista pois. Sen jälkeen ja siitä syystä täytyi meidän lähteä tavoittamaan varakuvernööriä pirullisesta saarilinnoituksestaan, ja pari viikkoa sekä satakunta miestä meni, ennen kuin saimme sen nujerretuksi. Sitten olemme viipyneet täällä, kunnes eräs vartioalus toi La Guayrasta espanjalaisen laivaston. Ellette olisi menettänyt laivaanne ja sen kautta pienentänyt laivastoamme kahteen kolmasosaan, niin pystyisimme nyt raivaamaan tiemme merelle kutakuinkin hyvin menestymisen toivein. Ja siitä huolimatta pidätte te sopivana asettua tässä tuomariksi ja moittia meitä asiaintilasta, johon teidän oma taitamattomuutenne on ollut syynä.»
Hän puhui niin hillitysti, että uskon teidän myöntävän, että se oli ihailtavaa, kun sanon, että sitä espanjalaista laivastoa, joka vartioi satamalahden pullon tapaista suuta ja odotti siinä tyynesti luottaen ylivoimaiseen laivastoonsa, johti hänen leppymätön vihollisensa Don Miguel De Espinosa y Valdez, Espanjan laivaston amiraali. Paitsi velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan oli amiraalilla, kuten tiedätte, henkilökohtaista kaunaa Bloodia kohtaan, kaunaa, joka johtui Encarnacionilla tapahtuneesta ilveilystä sekä hänen veljensä kuolemasta vuosi takaperin. Ja hänen kanssaan purjehti hänen veljenpoikansa, jonka kostonhimo ei ainakaan ollut pienempi kuin amiraalin samanniminen tunne.
Ja sittenkin, vaikka kapteeni Blood tiesi tämän kaiken, hän saattoi säilyttää tyyneytensä moittiessaan miehen raukkamaista raivoamista, miehen, jolla ei ollut pelättävissä puoltakaan siitä vaarasta, joka häntä itseään uhkasi. Hän kääntyi pois Cahusacista puhutellakseen rosvojoukkoa, joka oli pakkautunut lähemmäksi häntä kuullakseen mitä hänellä oli sanomista, sillä hän ei ollut viitsinyt puhua tavallista kovemmalla äänellä. »Toivon, että tämä on hieman korjaava sitä väärinkäsitystä, joka näkyy saaneen teidät levottomiksi», virkkoi hän.
»Ei parane puhua siitä, mikä on tehty ja tapahtunut», huudahti Cahusac pikemminkin synkkänä kuin uhkaavana. Wolverstone puhkesi nauruun, joka muistutti hevosen hirnuntaa. »Kysymys on siitä, mitä nyt teemme», Cahusac jatkoi.
»Nyt ei ole kysymys enää mistään», sanoi kapteeni Blood.
»Vai ei ole», väitti Cahusac. »Don Miguel, espanjalainen amiraali, on luvannut meille vapaan lähdön merille, jos vain lähdemme heti, emme vahingoita kaupunkia, vapautamme ottamamme vangit ja palautamme kaiken omaisuuden, jonka anastimme Gibraltarista.»
Kapteeni Blood hymyili rauhallisesti, sillä hän tiesi tarkoin, kuinka paljon luottamusta amiraalin sana ansaitsi. Cahusacin maanmies vastasi hänelle ilmeisen halveksivasti.
»Mikä merkitsee sitä, että espanjalainen amiraali, huonosta asemastamme huolimatta, pelkää meitä.»
»Se on mahdollista ainoastaan siitä syystä, ettei hän tunne meidän todellista heikkouttamme», kuului vihainen vastaus. »Ja oli miten oli, täytyyhän meidän suostua hänen ehtoihinsa. Meillä ei ole muuta valinnan varaa. Se on minun mielipiteeni.»