»Mutta ei minun», sanoi kapteeni Blood. »Ja sen vuoksi olen hylännyt hänen ehtonsa.»
»Hylännyt!» Cahusacin leveä naama punotti. Takana seisovien miesten murina rohkaisi häntä. »Te olette hylännyt ne — nyt jo, neuvottelematta minun kanssani!»
»Teidän epäämisenne ei olisi muuttanut asiaa. Me olisimme äänestäneet teidät kumoon, sillä Wolverstone tässä on aivan samaa mieltä kanssani. Mutta», jatkoi hän, »jos te ja teidän ranskalaiset seuralaisenne haluavat käyttää hyväkseen espanjalaisten asettamia ehtoja, niin emme estä teitä siitä. Lähettäkää joku vangeistanne amiraalin luo. Don Miguel on iloitseva teidän päätöksestänne, siitä voitte olla varma.»
Cahusac katseli häntä hetken kiiluvin silmin ja ääneti. Hilliten sitten itsensä hän kysyi käheällä äänellä:
»Sanokaa tarkkaan, minkä vastauksen annoitte amiraalille.»
Hymy kirkasti kapteeni Bloodin silmiä ja kasvoja.
»Vastasin hänelle, että ellei hän neljänkolmatta tunnin kuluessa anna kunniasanaansa siitä, että pysyttelee loitolla eikä estä meidän lähtöämme sekä antaa meille viisikymmentätuhatta kultakolikkoa lunnaiksi Maracaiboa vastaan, niin me panemme tämän kauniin kaupungin tuhkaksi ja lähdemme sen tehtyämme merelle ja hävitämme hänen laivastonsa.»
Ehtojen suunnaton röyhkeys sai Cahusacin sanattomaksi. Mutta englantilaisten merirosvojen joukossa oli monta, jotka ihastuneina tajusivat sen rohkean huumorin, joka ilmeni ansaan joutuneen rauhanehtojen sanelussa ansan virittäjälle. He purskahtivat nauruun. Se laajeni yleiseksi hyväksymiseksi, sillä karkean rohkea pila oli merirosvojen mieliruokaa. Heti kun Cahusacin ranskalaiset seuralaiset oivalsivat leikin aiheuttaman innostuksen, muuttivat he mielensä ja vihdoin jäi Cahusac uhkamielisessä itsepäisyydessään yksin. Hän poistui nöyryytettynä. Eikä hän leppynyt ennen kuin seuraavana päivänä, kun hänen kostonhalunsa sai sopivaa viihdykettä. Se tuli espanjalaisen amiraalin vastauksen muodossa, jossa hän pyhästi lupasi Jumalalle, että koska merirosvot hylkäsivät hänen jalomielisen tarjouksensa, jolla hän salli heidän kunniallisesti antautua kuten sodassa ikään, aikoi hän nyt odottaa heitä lahden suulla ja tuhota heidät heidän pyrkiessään merelle. Hän lisäsi, että jos he viivyttelisivät lähtöään, tulisi hän itse lahteen heitä noutamaan heti kun Santo Niño, hänen viides sotalaivansa, joka juuri oli tulossa La Guayrasta, saapuisi.
Tällä kerralla menetti kapteeni Blood mielenmalttinsa.
»Älkää vaivatko minua enää», säväytti hän Cahusacille, joka muristen lähestyi häntä. »Lähettäkää sana Don Miguelille, että olette eronnut minusta. Hän on piru vieköön antava teille oikein vapaan lähdön. Ottakaa sitten yksi suurveneistä, sullokaa siihen miehenne ja menkää helvettiin.»