Cahusac olisi epäilemättä tehnyt niin, jos hänen miehensä olisivat olleet yhtä mieltä asiasta. Mutta heitä viekoitteli toiselta puolen saaliinhimo ja toiselta puolen pelko. Jos he lähtivät, täytyi heidän luopua osastaan saalista, joka oli varsin huomattava, sekä orjista ja muista vangeista, joita olivat saaneet. Jos he nyt jättäisivät kapteeni Bloodin ja tämän jälkeenpäin onnistuisikin päästä vahingoittumattomana pälkähästä — ja mikäli he hänen neuvokkuuttaan tunsivat, ei se tuntunut vallan mahdottomalta — niin hän hyötyisi kaiken sen, mikä heiltä nyt jäisi saamatta. Se olisi liian katkera pala nieltäväksi. Ja niin he lopulta alistuivat Peter Bloodin eivätkä Don Miguelin ehtoihin. He olivat lähteneet uhkayritykseen hänen kanssaan ja aikoivat sen hänen kanssaan suorittaa loppuun tai sitten tuhoutua. Sen vastauksen sai hän itse Cahusacin synkästä suusta samana iltana.
Kapteeni Blood iloitsi siitä ja pyysi Cahusacia istuutumaan ja ottamaan osaa neuvotteluun, jossa juuri pohdittiin, mihin toimenpiteisiin asian johdosta oli ryhdyttävä. Neuvottelu pidettiin kuvernöörin suuressa hallissa, jonka kapteeni Blood oli valinnut omaksi tyyssijakseen — nelikulmainen matalaseinäinen ulkoilmahalli, jonka keskellä suihkulähde viiniköynnösten ympäröimänä leikitellen ilakoi. Sen molemmin puolin kasvoi appelsiinipuita ja illan tyvenessä niistä levisi miltei painostava tuoksu. Se oli niitä viihtyisiä huvimajoja, joita maurilaiset arkkitehdit olivat tuoneet Espanjaan ja espanjalaiset vuorostaan uuteen maailmaan.
Täällä pidettiin nyt sotaneuvotteluja myöhäiseen yöhön sen ehdotuksen pohjalla, jonka kapteeni Blood esitti.
Suuri, suolaton Maracaibon lahti, joka saa vetensä paristakymmenestä joesta, jotka virtaavat lahtea molemmilta puolin reunustavilta lumipeitteisiltä vuorilta, on noin satakaksikymmentä mailia pitkä ja miltei yhtä leveä laajimmalta paikaltaan. Se on suuren pullon muotoinen, jonka kaula on merelle päin Maracaibon kohdalla.
Kaulan ulkopuolella laajenee meri taas ja kaksi pitkänomaista saarta, Vigilias ja Palomas, sulkevat uudelleen väylän, jossa ne ovat poikittain. Pieninkään laiva ei pääse lahdesta muuta tietä kuin saarten välistä kulkevaa kaitaista salmea. Palomas-saarta, joka on noin kymmenen mailin pituinen, ei pääse puolta mailia lähemmäksi kummallekaan puolelle muuta kuin aivan matalakulkuisella veneellä. Ainoastaan sen itäinen pää on syvärantainen ja siinä on luja kalliolinnoitus, joka täydellisesti vallitsee pääsyn lahteen ja jonka merirosvot tullessaan havaitsivat autioksi. Tämän salmen ja pullonkaulan välisellä selällä olivat espanjalaiset laivat ankkurissa. Amiraalin Encarnacion, jonka jo entuudestaan tunnemme, oli mahtava laiva, jolla oli neljäkymmentäkahdeksan suurta ja kahdeksan pientä tykkiä. Seuraava oli kokonsa puolesta Salvador, jolla oli kolmekymmentäkuusi tykkiä. Muut kaksi, Infanta ja San Felipe, vaikka olivatkin pienempiä, olivat kylläkin pelottavia kaksinekymmenine tykkeineen ja sataviisikymmentä miestä käsittävine miehistöineen kumpikin. Sellainen oli se laivasto, jonka välistä kapteenin tuli suorittaa kujanjuoksunsa omalla Arabellallaan, jossa oli neljäkymmentä tykkiä, Elisabethilla, jolla oli kaksikymmentäkuusi tykkiä, sekä niillä kahdella purrella, jotka he olivat Gibraltarista anastaneet ja jotka he olivat varustaneet kuudella pikkutykillä kummankin. Miehistönä heillä ei enää ollut kuin nelisensataa niistä yli viidestäsadasta, jotka Tortugasta olivat lähteneet, kun sen sijaan espanjalaisilla oli käytettävänään kokonaista tuhat miestä laivoillaan.
Suunnitelma, jonka kapteeni Blood esitti sotaneuvostolle, oli epätoivoisen rohkea, kuten Cahusac sitä kursailematta nimitti.
»Niinpä niin, sitä se on», sanoi kapteeni Blood. »Mutta olen suorittanut rohkeampiakin tekoja.» Rauhallisena hän veteli piippuaan, joka oli täytetty hyvänhajuisella Sacerdotes-tupakalla, josta Gibraltar oli kuuluisa ja jota he olivat tuoneet mukanaan useampiakin paaleja. »Ja mikä merkitsee vielä enemmän, on se, että olen niistä suoriutunut onnellisesti. Audaces fortuna juvat. Rohkea rokan syöpi. Vanhat roomalaiset tunsivat kyllä maailmansa.»
Hän valoi tovereihinsa, vieläpä Cahusaciinkin oman varman luottamuksensa henkeä, ja siinä luottamuksessa kaikki ryhtyivät ahkerasti työhön. Kolme päivää aamunkoitosta yömyöhään saakka merirosvot ahersivat ja hikoilivat täydentääkseen valmistuksiaan niitä toimia varten, joiden piti hankkia heille vapaa kulku merelle. Aika oli tiukalla. Heidän täytyi päästä lyömään, ennen kuin Don Miguel de Espinosa ennätti saada avukseen viidennen laivansa Santo Niñon, joka oli tulossa La Guayrasta.
Pääasialliset toimet suoritettiin suuremmalla Gibraltarista ryöstetyllä purrella. Sille oli määrätty pääosa kapteeni Bloodin suunnitelmassa. He alkoivat työnsä repimällä irti kaikki väliseinät, kunnes purressa ei enää ollut jäljellä muuta kuin laidat, ja niihin he tekivät niin paljon aukkoja, että ne näyttivät miltei ristikoilta. Sitten he tekivät kanteen puoli tusinaa luukkuja lisää sekä sulloivat siihen kaiken tervan, pien ja tulikiven, minkä he suinkin kaupungista käsiinsä saivat. Lopuksi he sijoittivat kuusi ruutitynnyriä laidassa oleviin aukkoihin asettaen niiden päät ulospäin kuten tykin suut.
Kun varustelut olivat neljännen päivän iltana suoritetut, menivät kaikki miehet laivoille ja Maracaibon kaunis kaupunki jäi tyhjäksi. Mutta he eivät nostaneet ankkuria ennen kuin puolenyön aikaan. Silloin he vasta nousuveden alkaessa lipuivat hiljaa pullonkaulaa kohti ainoastaan priipurje levällään vienon yötuulen kuljettaessa heitä troopillisen taivaan punahehkuisen pimeyden suojassa.