Ensimmäinen niistä oli kapteeni Bloodin lippulaiva Arabella, joka oli pyörremyrskyssä joutunut erilleen muista merirosvoista Vähien Antillien luona. Noin 17⁰ pohjoista leveyttä ja 74⁰ itäistä pituutta se ponnisteli tukahduttavassa kuumuudessa Tortugaa, merirosvojen hajaantuneen laivaston luonnollista yhtymäpaikkaa kohti.
Toinen laiva oli suuri espanjalainen sotalaiva Milagrosa, joka seuranaan pienempi fregatti Hidalga, piileskeli vähän matkaa Caymitesta, sen pitkän niemen pohjoispuolella, joka pistää Hispaniolan lounaisesta kolkasta. Milagrosella purjehtii kostonhimoinen Don Miguel. Kolmas ja viimeinen niistä laivoista, joiden kanssa olemme tekemisissä, oli englantilainen sotalaiva, joka sanottuna päivänä oli ankkurissa ranskalaisessa St. Nikolasin satamassa, Hispaniolan koillisella rannalla. Se oli matkalla Plymouthista Jamaikaan ja kuljetti erästä sangen ylhäistä matkustajaa lordi Julian Waden persoonassa, joka sukulaisensa lordi Sunderlandin lähettämänä liikkui sangen tärkeillä ja arkaluontoisilla asioilla, jotka suoranaisesti aiheutuivat Englannin ja Espanjan välisestä vihaisesta kirjeenvaihdosta.
Ranskan hallitus, samoin kuin Englanninkin, oli äärimmäisen harmistunut merirosvojen ryöstöretkistä ja niistä johtuneista yhtämittaisista jännittyneistä väleistä Espanjan kanssa, ja se oli turhaan koettanut lopettaa ne vaatimalla äärimmäistä ankaruutta meren tuolla puolen olevilta monilta kuvernööreiltään. Mutta nämä olivat joko — kuten Tortugan kuvernööri — miltei julkisessa liitossa merirosvojen kanssa, taikka — kuten ranskalaisen Hispaniolan kuvernööri — sitä mieltä, että merirosvoja pikemminkin oli yllytettävä, koska he siten olivat jonkinlaisena vastapainona espanjalaisten ahneudelle ja vallanhimolle, joka muussa tapauksessa olisi saattanut tulla varsin tuhoisaksi muiden kansojen siirtomaille. He olivat suorastaan sitä mieltä, että jokainen ankarampi toimenpide johtaisi siihen, että merirosvot hakisivat itselleen uusia toimialoja etelämpänä.
Tyynnyttääkseen Jaakko-kuninkaan hätää päästä sovintoon Espanjan kanssa ja noudattaakseen Espanjan lähettilään uudistuneita ja vihaisia vaatimuksia oli mylord Sunderland, Englannin valtiosihteeri, nimittänyt voimakkaan miehen Jamaikan varakuvernööriksi. Tämä voimakas mies oli eversti Bishop, joka nyt muutaman vuoden oli ollut Barbados-saaren vaikutusvaltaisin viljelystenomistaja.
Eversti Bishop oli ottanut viran vastaan ja lähtenyt viljelyksiltään, missä hänen rikkautensa olivat huimasti kasvaneet, täynnä intoa, joka pohjautui haluun maksaa omalta kohdaltaan velkansa Peter Bloodille.
Heti Jamaikaan tulonsa jälkeen olivat merirosvot tunteneet hänen läsnäolonsa. Mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä hyvänsä, niin se merirosvo, jota hän erityisesti halusi käsiinsä — Peter Blood, joka kerran oli ollut hänen orjansa — vältti hänet aina ja jatkoi häiriintymättä ja suuressa mittakaavassa espanjalaisten hätyyttämistä sekä maalla että merellä ja piti siten Englannin ja Espanjan välejä jatkuvasti kireinä, mikä oli erittäin vaarallista aikana, jolloin Euroopan rauha muutenkin oli vaikeasti ylläpidettävissä.
Harmistuneena sekä omalta osaltaan että niistä moitteista, joita hän epäonnistumisensa vuoksi sai Lontoosta, meni eversti Bishop vihdoin niin pitkälle, että alkoi miettiä retken tekemistä itse Tortugaan saadakseen vihamiehensä käsiinsä ja yrittääkseen puhdistaa koko saaren merirosvoista. Onnekseen hän kuitenkin luopui mielettömästä suunnitelmastaan osaksi paikan luontaisen lujuuden vuoksi, mutta osaksi myös siitä syystä, että kostoretki Tortugaan, joka ainakin nimellisesti oli ranskalainen alusmaa, olisi ollut raskas loukkaus Ranskaa kohtaan. Ilman tuollaista retkeä ei hän kuitenkaan pystynyt merirosvoja hillitsemään. Hän tunnustikin sen kirjeessään valtiosihteerille.
Tämä kirje sekä siinä selostettu asiantila pani lordi Sunderlandin epäilemään, ettei harmillista ongelmaa voitukaan ratkaista tavallisin keinoin. Hän alkoi tuumia tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja ja muisti, miten Morgan oli Kaarle Toisen aikana otettu kuninkaan palvelukseen. Hänen mieleensä johtui, että sama keino ehkä tepsisi kapteeni Bloodiinkiin nähden. Hänen ylhäisyydeltään ei jäänyt huomaamatta se mahdollisuus että Blood ei harjoittanut laittomuutta omasta taipumuksestaan, vaan että hän välttämättömyyden pakosta teki sitä, mihin hänen maanpakolaisuutensa oli hänet vienyt, ja että hän mielihyvin luopuisi siitä, kun siihen vain tarjoutuisi tilaisuus.
Toimien tässä mielessä lähetti lordi Sunderland sukulaisensa, lordi Julian Waden, avonainen valtakirja muassaan järjestämään asiaa valtiosihteerin haluamaan suuntaan. Ovela Sunderland, joka oli mestari juonittelussa, neuvoi sukulaistaan siinä tapauksessa, ettei Blood taipuisi taikka hän itse ei syystä tai toisesta katsoisi sopivaksi pestata häntä kuninkaan palvelukseen, kohdistamaan huomionsa Bloodin upseereihin ja yrittämään viekoitella heitä hänen palveluksestaan heikontaakseen häntä siinä määrin, että hän sitten helposti joutuisi eversti Bishopin laivaston saaliiksi.
Royal Mary, jolla lordi Sunderlandin terävä, sivistynyt, hieman kevytmielinen ja erinomaisen hieno lähetti matkusti, oli onnellisen matkan jälkeen saapunut St. Nikolasiin, joka oli viimeinen satama ennen määräpaikkaa. Oli sovittu, että lordi Julian ilmoittautuisi ensin varakuvernöörille Port Royalissa, josta hän tarpeen vaatiessa saattoi purjehtia Tortugaan. Nyt sattui, että varakuvernöörin veljentytär oli pari kuukautta aikaisemmin tullut St. Nikolasiin omaisiaan tervehtimään sekä päästäkseen Jamaikalla sinä aikana vallitsevasta sietämättömästä kuumuudesta. Koska hänen näihin aikoihin piti matkustaa takaisin, pyydettiin hänelle paikka Royal Maryllä, ja katsoen hänen setänsä arvoon ja asemaan myönnyttiin pyyntöön heti.