Lordi Julian tervehti hänen laivalle tuloaan tyydytyksen tuntein. Se antoi hänen matkalleen, joka oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen, juuri sen höysteen, jonka se tarvitsi ollakseen täydellinen. Hänen ylhäisyytensä oli niitä ritareita, joiden elämä tuntui ehdottomasti tyhjältä ja hukkaanmenneeltä, ellei sitä sulostuttamassa ollut nainen.
Neiti Arabella Bishop, suoraluonteinen tytönletukka poikamaisine äänineen ja miltei poikamaisen kevyine liikkeineen ei ehkä ollut sellainen lady, joka Englannissa olisi herättänyt lordien herkuttelevaa huomiota. Miehen sangen turmeltunut, huolellisesti kasvatettu maku kallistui niissä asioissa pulleisiin, kaihomielisiin, peräti avuttomiin naisiin. Neiti Bishopin viehättävyyttä ei voinut kieltää. Mutta se oli sitä laatua, jota vain hienotunteinen mies pystyi käsittämään. Ja lordi Julian, vaikka ei suinkaan ollut raaka, ei ollut hienotunteinen siinä määrässä. Näillä sanoilla älköön käsitettäkö, että tahtoisin sanoa lordista mitään pahaa.
Neiti Bishop oli yhtä kaikki nuori nainen ja lady, ja niillä leveysasteilla, jonne lordi Julian oli harhautunut, tarpeeksi harvinainen ilmiö vetääkseen hänen huomionsa puoleensa. Lordi puolestaan, korkeine arvonimineen ja asemineen, tottuneen hovimiehen kohteliaisuuksineen ja itsekin henkilökohtaisesti sangen miellyttävänä, tuntui tulevan suuresta maailmasta, jota tyttö tuskin tunsi muuta kuin nimeltä, sillä hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Antilleilla. Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että he jo ennen kuin Royal Mary pääsy lähtemään St. Nikolasista, olivat kiintyneet toisiinsa. Kumpikin taisi kertoa toisilleen asioita, joita toinen halusi tietää. Lordi osasi kiihottaa tytön mielikuvitusta kertomalla juttuja Jaakko-kuninkaasta — hän esiintyi niissä usein itse pääsankarina tai ainakin varsin huomattavana tekijänä — ja tyttö puolestaan voi rikastuttaa lordin tietomäärää uutta maailmaa koskevilla tiedonannoilla.
Ennen kuin St. Nikolas oli häipynyt näköpiiristä, oli heistä tullut, hyvät ystävät ja hänen ylhäisyytensä lordi alkoi korjata ensivaikutelmaansa tytöstä sekä huomata viehätystä siinä suorasukaisessa toverillisuudessa, jolla tyttö kohteli kaikkia miehiä veljinään. Kun ajattelemme, että lordin mieltä painoi hänen matkansa aiheuttanut tehtävä, niin ei ole ihmeellistä, että he joutuivat puhumaan kapteeni Bloodistakin.
»Ihmettelenpä», sanoi lordi heidän kävellessään peräkannella, »oletteko koskaan nähnyt tuota Bloodia, joka kerran oli setänne istutuksilla orjana?»
Neiti Bishop pysähtyi. Hän nojasi laivan parraspuuhun katsellen häipyvää maata, ja kului hetkinen, ennen kuin hän vakavalla, levollisella äänellä vastasi:
»Olen nähnyt hänet useinkin. Tunsin hänet varsin hyvin.»
»Älkäähän toki!» Hänen ylhäisyytensä oli vähällä menettää mielentyyneytensä, jota hän niin hartaasti koetti ylläpitää. Hän oli nuori mies, ehkäpä kahdeksankolmatta, keskimittaa pitempi ja näytti vielä pitemmältä tavattoman hoikkuutensa vuoksi. Hänellä oli pienet, kalpeat ja kapeat kasvot, joita varjosti kullankellertävä käherretty tekotukka, tunteellinen suu ja vaaleansiniset silmät, jotka antoivat hänen ulkomuodolleen uneksivan, miltei surumielisen mietiskelevän ilmeen. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta valppaat ja tarkkaavat, vaikkei hän tässä tapauksessa huomannutkaan sitä lievää värinmuutosta tytön poskilla, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut, eikä myöskään epäilyttävää vastausta, jonka tyttö antoi.
»Älkäähän toki!» toisti lordi ja tuli tytön viereen. »Ja millaiseksi mieheksi hänet havaitsitte?»
»Siihen aikaan kunnioitin häntä onnettomuuden kohtaamana gentlemannina.»