»Sekin on totta», sanoi tyttö. Hän huokasi syvään. »Teidän Cahusacinne tiedot näkyvät olevan tarkkoja — valitettavasti.»
»Oletteko pahoillanne siitä?»
Tyttö katsoi häneen. Lordi huomasi, että hän oli hyvin kalpea.
»Samalla tavalla kuin olemme pahoillamme, kun kuulemme jonkun henkilön, jota olemme pitäneet arvossa, kuolleen. Kerran kunnioitin häntä onnettomana, mutta kunniallisena herrasmiehenä. Mutta nyt…» Hän vaikeni ja hymyili omituista hymyä. »Parasta unohtaa sellainen mies.»
Ystävyys, jota neiti Bishop aina osoitti kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan, kasvoi yhä heidän välillään sen lyhyen ajan kuluessa, mikä heillä enää oli jäljellä, kun sattui tapaus, joka pilasi lupaavimman vaiheen hänen ylhäisyytensä matkalla.
Häiritsijä oli raivohullu espanjalainen amiraali, jonka he tapasivat merellä toisena päivänä, kun olivat puoleksi sivuuttaneet Goneveslahden. Royal Maryn kapteeni ei säikähtänyt, vaikka Don Miguel ampui sitä. Huomatessaan, että muhkean espanjalaisen aluksen kyljet olivat korkealla veden pinnasta ja siten tarjosivat erinomaisen maalin hänelle, englantilainen tunsi houkutusta pilantekoon. Jos kerran tämä Don, joka liehutti Kastilian lippua mastonsa huipussa, halusi tappelua, niin oli Royal Mary juuri se laiva, joka mielellään tarjosi hänelle palvelustaan. Voi olla, että hän oli oikeassa varmassa uskossaan ja että hän sinä päivänä olisi tehnyt lopun Don Miguelin hurjasta menosta, ellei onnekas sattuma Milagrosan tykistä olisi käynyt keularuumassa olevaan ruutivarastoon ja lennättänyt ilmaan miltei toista puolta hänen laivastaan. Miten ruuti oli joutunut sinne, ei ole milloinkaan selvinnyt, eikä uljas kapteeni itsekään jäänyt eloon tutkiakseen asiaa.
Ennen kuin Royal Maryn miehistö ennätti tointua hämmästyksestään, kun heidän kapteeninsa oli kuollut ja kolmasosa miehistöstä samalla tuhoutunut, kellui laiva ammottavana ja kallistelevana raajarikkona meren selällä ja espanjalaiset olivat rynnänneet sen kannelle.
Kapteenin hytissä peräkannen alla, mihin neiti Bishop oli viety turvaan, koetti lordi Julian lohduttaa ja rohkaista häntä vakuuttaen että kaikki päättyisi hyvin — juuri samalla hetkellä, kun Don Miguel miehineen astui laivaan. Lordi Julian ei itse ollut ensinkään varma tuloksesta, ja hänen kasvonsa olivat kieltämättä kalpeat. Ei sen vuoksi että hän millään muotoa olisi ollut pelkuri, mutta olo suljettuna tuntemattoman aineen päällä uiskentelevaan puiseen häkkiin, joka taistelun aikana koska tahansa saattoi vaipua valtameren syvyyksiin, oli levottomuutta herättävää sille, joka saattoi maalla olla hyvinkin rohkea. Onneksi neiti Bishop ei näyttänyt olevan sen heikon lohdutuksen tarpeessa, jota lordi saattoi tarjota. Tosin hän oli kalpea ja tosin näyttivät hänen samettisilmänsä tavallista suuremmilta, mutta hän hallitsi itsensä täydellisesti. Puoleksi istuen ja puoleksi nojaten kapteenin pöytää vasten hän säilytti mielenmalttinsa niin hyvin, että saattoi tyynnyttää puoliveristä palvelijaansa, joka kauhuissaan ryömi hänen jaloissaan.
Silloin aukeni hytin ovi, ja Don Miguel itse pitkänä ja auringonpaahtamana astui sisään. Lordi Julian pyörähti ympäri nähdäkseen, kuka tulija oli, ja tarttui miekkansa kahvaan.
Espanjalainen oli reipas ja asiallinen.